Shantaram

Yksi parhaista asioista matkustaessa (varsinkin yksin matkustaessa) ovat ne kaikki keskustelut, joita käy sattumanvaraisten ihmisten kanssa sattumanvaraisissa paikoissa, kuten baarissa, ravintolassa, kaupassa tai bussipysäkillä. Ja jälkeenpäin ajatellessa ei voi olla enää varma, että voiko niin tähän hetkeen sopiva ja merkityksellinen keskustelu olla sattumanvaraista? Miten on mahdollista, että tuon puolitutun ihmisen sanat antavat vastauksia sellaisiin asioihin, joita olen viime aikoina pähkäillyt? Miten voi olla mahdollista, että suurin osa tapaamistani ihmisistä on sellaisia, joiden kanssa ajautuu sellaisiin keskusteluihin, joita ei voi käydä kenen tahansa kanssa?

Toki tulee tavattua myös ihmisiä, joiden kohdalla toivoo, että olisi vain jatkanut matkaa eteenpäin. Kuitenkin on aivan ällistyttävää huomata, että suurin osa niistä kerroista, kun istahtaa kadunvarteen syömään nuudeleita, jää tuijottamaan apinoita puussa tai kysyy neuvoa oikealle veneelle, on vieressä joku, joka myöhemmin tuntuu kaikkea muuta kuin sattumanvaraiselta tai merkityksettömältä. Mistä se johtuu? Ei kotona käy näin. Yleensä en edes jaksa kiinnostua tuntemattomista ihmisistä, puhua joutavia säästä ja pian tulevista vaaleista. Pois se minusta, mähän olen ihan sellaisen vastakohta! Mutta en mä täälläkään niitä hyvänpäiväntuttuja oikein jaksa.

Ehkä täällä kuitenkin kaiken kiireettömyyden keskellä saavuttaa jotain, mitä pitäisi tuoda mukanaan hiukan kotiinkin. Voisikohan sen laittaa pakettiin? Sitoa oikein tiukasti ja vaikka vähän jeesusteipata päälle. Mutta miten sen saa kiinni? Ja jos laitan sen pakettiin, niin miten sitten käy, jos se on siellä paketissa?

Yksi tällaisista keskusteluista, ihan parhaista niistä, oli ihmisen kanssa josta tuli hyvinkin nopeasti hyvä ystäväni. Istuttiin koko yö rannalla ja puhuttiin kaikista yhteensattumista (tai miksi niitä sitten kukin haluaakaan kutsua) elämässä ja miten pienet asiat johtavat suuriin ja koko elämään vaikuttaviin päätöksiin. Tämän keskustelun aikana ystäväni kehoitti mua lukemaan kirjan nimeltä Shantaram (kirj. Gregory David Roberts). En ollut koskaan aikaisemmin kuullut teoksesta. Hänellä ei ollut ko. kirjaa mukanaan, joten ajattelin hankkia sen sitten joskus kotona, varsinkin kun yhdeksänsataasivuinen laitos ei ole mikään kiva riippa kantaa rinkassa.

Pari viikkoa myöhemmin yksi tuttu ihan melkein tyhjästä sanoi mulle, että mun kannattaisi lukea semmoinen kirja kuin Shantaram. Olin ihan ällikällä lyöty, että mistä nyt oikein tuulee. Tätä ei edes edeltänyt minkäänmoinen syvällinen keskustelu kirjoista tai yhtään mistään. Ajattelin, että täytyy sitten kai koittaa löytää se kirja jostain, mutta Ao Nangin kirjakaupoista ei ollut tässä asiassa mitään hyötyä. Danbrownit ja daniellesteelet olis kyllä löytyneet, mutta ei tätä.

Jokunen päivä sitten oltiin syömässä ravintolassa, jossa en jostain syystä ollut käynyt pitkään aikaan. Juuri kun oltiin syöty, alkoi hillitön rankkasade ja saatiin odotella varmaan puolisen tuntia sen päättymistä. Siinä odotellessa kävin tutkailemassa ravintolan kirjahyllyä. Kirjahyllyt täällä on musta ihan tosi kivoja, niissä on aina joitain kirjoja, viidestä muutamaan kymmeneen, suurin osa englanniksi. Kirjat ovat mitäsattuu-kirjoja, mitä ihmiset ovat sinne jättäneet tai vaihtaneet, ja niitä saa sieltä lainata tai vaihtaa, yleensä myös ottaa ilman vaihtariakin jos pyytää kauniisti. On jotenkin kivaa ja jännittävää valita kirjaa, kun vaihtoehtoja on vaikka kymmenen, eikä koko kirjastollista. Tulee valittua sellaisia kirjoja, joita muuten ei ehkä tulisi valinneeksi. Yleensä oon ollut tyytyväinen.

Nyt kuitenkin kun siinä kaatosateen saartamassa ravintolassa tutkailin parinkymmenen kirjan tarjontaa, meinasi taju lähteä, kun yhden pinon alimmaisena pullisteli mikäs muukaan, kuin Shantaram, by Gregory David Roberts. ”A literary masterpiece”.

Oon lukenut tuosta vasta jonkun sata sivua, mutta jo nyt säästelen, kun en tahdo ahnehtia kaikkea hetkessä. Tähän mennessä oon jo suhteellisen vakuutunut, että luen parhaillani kirjaa, joka on varmasti yksi parhaista, ellei jopa paras, mitä oon koskaan lukenut. Hykerryttävä malttamattomuus, en muuta keksi. Ja koska matka jatkuu viidakosta Bangkokiin ylihuomenna, on tuon kirjan raahaaminen rinkassa sitten otettava kai vaan liikunnan kannalta tai hintana tästä kaikesta.