maalaiseloa - osa 2

....ja jatkuu.


Illallispöydässä.




Kylään johtava tie. Oli olemassa toki myös isompikin, mutta tämä johti seuraavaan kylään ja pelloille.





Kylän reunamilla.




Ravintolan keittiössä. Haluttiin paistettuja nuudeleita, mutta aina saatiin vaan nuudelikeittoa. Kerran menin sitten keittiöön osoittelemaan ja selvittelemään, ja jonkinmoisen säädön jälkeen saatiin paistettuja nuudeleita. Ilo oli mitä suurin, joten ruokakin oli pakko kuvata.





Tässäpä siis jälleen - kaivatut nuudelit.




Pellolla oli tuulista! Yleensä oli kyllä lauhempaa ja jopa kuumaa päivisin.





Järveä ja kukkulaa.




Aika suuri madoksi...




Pikkuinen tie vei kukkuloiden välistä aina vaan kauemmaksi ja kauemmaksi.


----------

Maaseudun jälkeen oli siis edessä paluu Hangzhouhun, kun piti hakea viisumit. Eilen illalla sitten mun ja Fredin tiet erosivat, kun Fred jatkoi Pekingiin ja mä olin lupautunut olemaan perjantaina (eli huomenna) Shanghaissa. Tulin Shanghaihin tänään aamupäivällä, kävin perinteisessä kiinalaisessa puutarhassa ja illan oon viettänyt tän tietokoneeni kanssa hostellilla. Täältä olisi tarkoitus käydä vielä jossain, ja toukokuun alussa lentää Japaniin. Tarkemmat suunnitelmat seuraaan viikon ohjelmasta selvinnee huomenna tai viikonlopun aikana. Jälleen kerran kuitenkin näyttää siltä, että Peking jää väliin. Mikäli näin pääsee käymään, niin onpahan sitten syy matkustaa junalla Moskovasta Pekingiin - sitten joskus.

Nyt meen nukkumaan, väsyttää niin maan kauhiasti.

maalaiseloa - osa 1

Shangaista lähti siis kohti maalaiskylää suomalainen, saksalainen ja kolme irlantilaista. Kuvia otin yhteensä nelisen sataa tuolta retkeltä, joten tässä nyt muutama niistä.



Yöjunan jälkeen Nanchang. Aamiaisen etsimishetki.




Linja-autossa on tunnelmaa! 15-paikkaisella paikallisbussilla läpi pellon jos toisenkin.





Tukka hyvin, kaikki hyvin. Yöjunan jälkeen siis edelleen.




Toinen meidän huoneista.



Tää on se eteisen ja ruokailutilan välimuoto.




Ja katto! Voi ihana katto! Aivan käsittämätön paikka.





Näkymiä katolta.





Ja kun mieli mennä suihkuun, täältä pumpattiin vettä sankoon. Mitään suihkua ei siis ollut mailla eikä halmeilla.




Vasen ovi navettaan, oikean takana on vessa.






Viimeisissä kuvissa kylän tunnelmia.

jokunen kuvakin

Vihdoin siis kuviakin. Ainakin jokunen. On kummallista, miten tällaisten asioiden suorittamiseen täytyy täällä keskittyä - jotta saa valkattua kuvat ja ladattua ne blogiin, hurahtaa helposti parikin tuntia. Sen ajan löytäminen tuntuu toisinaan hankalalta, joten oon ajatellut ottaa rennosti sen(kin) kannalta. Lisää kuvia sitten kunhan palajan.


Shanghaissa oli aika paljon jengiä!




En tiiä mitä olisin tehnyt ja mihin joutunut ilman metroa. Se vei melkein mihin tahansa.




Aamulla kuuden aikaan karaoken jälkeen. Aika fresh tää kuva tilanteeseen nähden.




Eläintarhan tyypit osasi ottaa rennosti!




Jos ei olisi ollut lasia välissä, niin olis kyllä hiukan jännittänyt. Aivan käsittämättömän suuri tuo eläin.




Tyypillinen fraasikirjatilanne. Että mitenköhän täältä pääsisi takaisin kaupunkiin, tultiin metrolla ja sen jälkeen puoli tuntia bussilla. Hmm.




Hangzhou! Hostellin lähellä oli koulu, päivisin lapsilla oli joku liikuntatuntia vastaava asia.




Ja niitä taivaallisen hyviä paistettuja nuudeleita kadulta. Söisin tätä joka päivä.

maalaiselämää

Nyt on sitten maalaismaisemat nähty, ikävä tulee. Kirjoitin ao. tekstin 18.4., mutta julkaisen vasta nyt kun pääsin netin ääreen. Teksti mennee hiukan päällekäin edellisen kanssa, mutta haitanneeko tuo. Tänään pitäisi saada viisumit, kirjoittelen lisää kunhan tästä taas tokenen.

------------

18.4.

Juna Hangzhouhun kesti vaan pari tuntia. Se oli semmoinen perus pikajunan tyyppinen väline, paitsi että täällä myydään myös seisomapaikkoja. Onneksi oltiin ostettu liput pari päivää aikaisemmin ja saatiin istumapaikat, muuten olis kyllä mennyt nuudelit nenään. Siinäkin oli kuitenkin tekemistä, kun piti rinkan kanssa ängetä ahdasta junan käytävää omalle paikalle. Kun saatiin ähellettyä itsemme istumaan, ei voinut muuta kuin ratketa nauramaan: kaiken sen tunkemisen ja täyden käytävän läpi haluttiin nyt sitten tuoda ruokakärry. Sen jälkeen tuli toinen, jonkinmoinen krääsäkärry. Kärryt puskettiin läpi ja seisomapaikkaihmiset koittivat tunkea itsensä parhaan tahtonsa mukaan johonkin, jotta kärryt pääsisivät ohi. Ihan uskomatonta, mutta niiiin kiinalaista. Siinä on taas länsimaalaisille miettimistä – kyllä se menee kun vaan tarpeeksi tungetaan!

On pitänyt miljoonasti mainita, että kiinalainen ruoka on ollut mulle hiukan pettymys. Ei mitenkään hurjasti, ikinä en oo mitään pahaa saanut ja kaikki on ollut ihan hyvää, mutta sellaista ruuan ihanuutta en oo päässyt kokemaan, mikä oli Thaimaassa jokapäiväinen juttu. Ensinnäkin, kasvisruoka tuntuu olevan melko tuntematon käsite. Kun en saa yhteisymmärrystä fraasikirjan kanssa tai osoittamalla muutamaa käännöstä eri kasvisruuista (joita ei siis yleensä ole), pyydän vaan ”mitä tahansa kasvisruokaa”. Sokkotilaaminen on sinänsä ihan jees, koska joskus tulee jotain yllättävää ja tosi hyvää, mutta usein tuollaisissa tapauksissa saa riisiä ja vihreää pannulla käännettyä salaattia. Kaikki on kuitenkin aina tuoretta ja hyvälaatuista, joten ikinä ei oo tarvinnut syömättä jättää. Kotioloissa en ikuna sanoisi itseäni kasvissyöjäksi, koska en oo niinkään minkään absoluuttisten lupausten kannalla ja voin halutessani syödä mitä tahansa, mutta täällä se on vaan helpompaa. En siis halua täällä syödä minkäänlaista lihaa, kotonakin syön sitä niin harvoin ja jos syön, niin haluan kyllä ihan tasan tarkkaan tietää mitä se on.

Hangzhoussa kolmannen riisi-salaattiruuan jälkeen olin ihan onnesta soikeana, kun löydettiin se katukeittiö, josta mainitsin viimeksi. Paistettuja nuudeleita ja kasviksia, ja niin tajuttoman hyvää! Siitä seuraavana iltana koitettiin etsiä samaa paikkaa uudestaan, mutta nuudelimies taitettavan pöytänsä kanssa taisi olla jossain muualla päivystämässä, joten piti löytää uusi paikka. Nälkä oli kauhea ja oltiin kaikki sitä mieltä, että ihan mikä vaan katukeittiö, joka tulee ensimmäisenä vastaan. Ja hyvä niin, löydettiin ihan parin korttelin päästä hostellilta taiwanilaisen miehen pitämä pikkuinen katuravintola, ja ruoka oli niin hyvää! Kauheasti kaikkea, ja samaan hintaan sai vielä lisääkin jos halusi.

Hangzhousta päätettiin lähteä Nanchangin kautta johonkin maaseudulle. Ostettiin liput sunnuntaina yöjunaan joka lähti tiistai-iltana (on muuten aivan hillittömän vaikeata koittaa laskea, että mitä tapahtui minäkin päivänä, mutta olisi hiukan tympeätä kirjoittaa että ”yhtenä päivänä ja sitten siitä parin päivän päästä”). Maanantaina lähdettiin Fredin kanssa poliisiasemalle selvittämään viisumien jatkoa, koska kyseinen paperi umpeutui meillä molemmilla viikkoa myöhemmin. Kun hain viisumia kysyn kahdesta eri paikasta, että miten viisumin jatko mahdollisesti onnistuu, ja aina vaan sanottiin, että ihan helposti, koska vaan millä tahansa poliisiasemalla. Poliisiasemalla kuitenkin neuvottiin toiselle poliisiasemalle. Tai itse asiassa ne kirjoitti meille jonkun lapun kiinaksi, jonka kanssa mentiin hostellille ja pyydettiin englantia puhuvaa omistajaa kääntämään.

Tiistaiaamuna siis check out ja toiselle poliisiasemalle. Siellä selvisi, että täytyy täyttää jonkinmoinen kaavake siitä, että majoitutaan jossain. Ei ihan täysin, tai siis puoliksikaan valjennut mikä ihmeen kaavake se oikeen on, mutta mentiin takaisin hostellille. Hakulapun lisäksi kaavake oli siis ainut puuttuva asia, joten alkoi mieli jo helpottaa sen kaiken ramppaamisen jälkeen. Respa tuntui tietävän mistä lapuista oli kyse, ja meille luvattiin leimalla varustettu todistus siitä, että ollaan kyseisessä hostellissa. Vieläkään en kyllä tajua sen todistuksen jujua, mutta olkoon.

Alkoi hiukan ahdistaa, kun joku sanoi, että viisumin jatkon odottelussa saattaa kestää parikin viikkoa. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä, kun muutenhan kuukauden viisumin kanssa haku pitäisi aloittaa melkein heti maahan tullessa. Noh, poliisiasemalla lyödään passit, paperit ja valokuvat pöytään. Onneksi varmastikin ainoa englantia puhuva virkailija koko Kiinassa sattui olemaan juuri tämä, sillä muuten ei oltaisi ikuna ymmärretty mitä vielä haluttiin. Meiltä haluttiin todistus, että omistetaan vähintään kuusi tuhatta dollaria. Kuusi tuhatta!! Onneksi tajuttiin sekunnissa esittää pariskuntaa (mitä ei muuten tosiaankaan olla, kaikille uteliaille tiedoksi), joten riitti kun todistettiin, että meillä on sen verran rahaa yhteensä. Euroissa neljä tuhatta. Piti siis todistaa, että meillä on rahaa olla Kiinassa kuukausi. Ihan tajutonta, neljällä tonnilla kaksi ihmistä hengailee täällä neljä kuukautta tai puoli vuotta! Ei muuta kuin nettiin, ja hillittömän rahojen siirtelyn jälkeen etsimään tulostinta ja saatiin molemmat tulostettua todistus tilillä olevista rahoista. Huh. Näiden tulosteiden jälkeen saatiin kuitenkin kunnialla jätettyä hakemukset ja virkailija nyökkäili hyväksyvästi. Voimalla lyöty punainen leima kertoi, että hakemus käsittelyssä. Oli kyllä mieluisa ääni kaiken sen säädön jälkeen!

Viisumien kunniaksi (tai no, saadaan ne takaisin vasta viikon päästä niiden jättämisestä, mutta näyttää valoisalta) päätettiin viettää leppoisa ilta hostellin puutarhassa. Junalle piti lähteä yhdeksän aikaan, ja ennen sitä käytiin syömässä vielä kerran sitä huippua ruokaa taiwanilaisen miehen keittiöstä.

Yöjuna, ja aamulla Nanchang. Ostettiin Fredin kanssa paluuliput Hangzhouhun seuraavan viikon maanantaiksi, eli perillä tiistaiaamuna hakemassa passeja ja viisumeita. Aamiaiseksi jotain kummaa kiinalaista, sitten bussiasemalle.

Puolentoistatunnin bussimatkan jälkeen tultiin pieneen maalaiskaupunkiin, josta piti ottaa paikallisbussi. Paikallisbussi oli romuinen, ruttuinen ja lähti kun matkustajia oli tarpeeksi. Mennä rymisteltiin pikkuista tietä puolisen tuntia. Pohdiskeltiin, että mistä hitosta tiedetään missä jäädä pois, kunnes korealaiseksi opiskelijaksi esittäytyvä mies sanoi että seuraavalla pysäkillä. Mies kertoi myös jotain kylästä ja ympäristöstä, oli itse menossa sinne päiväksi retkelle kaverinsa kanssa, tutkailemaan maalaiseloa ilmeisimminkin. Jäätiin bussista ja ihan ensimmäisenä mentiin syömään, pieneen ravintolaan joka oli kylän keskellä, johon bussi meidät jätti.

Kahden tunnin säätämisen jälkeen ravintolassa oltiin valmiita vaan etsimään jonkinmoinen majoitus ja jättämään rinkat selästä. Kyseltiin elekielellä majapaikkaa, ja meille koitettiin tarjota jotain kai hotellin tyyppistä ratkaisua. Ei menty kuitenkaan edes katsomaan, koska se oli ihan hillittömän kallis. Istuskeltiin hetken aikaa ulkona, kunnes mentiin toisaalle kysymään sellaiselta vanhalta sedältä samaa asiaa. Setä hoksasi heti mistä oli kyse, ja viittoili meitä seuraamaan. Kuljettiin hetken aikaa kiviseinien välissä kiemurtelevalla tiellä, kunnes setä löysi tädin, jonka jälkeen seurattiin tätiä. Täti vei meidät monen monituisen mutkan taakse pienelle talolle, josta näytti meille kaksi huonetta. Neljä sänkyä, riittivät meille mainiosti kun pojat vähän tiivistivät keskenään. Ja hinta oli euron per naamari yöltä.

Paikka näytti jonkun kodilta, samassa rakennuksessa oli keittiö ja joku muukin huone, sekä ruokailutilan ja eteisen välimuoto. Kaikki talossa on lattioita myöten betonista tai tiilistä, kalusteet puisia ja hyvin yksinkertaisia. Kylä on todella pieni, korkeintaan pari sataa ihmistä jos sitäkään. Irlantilaiset sanoivat lukeneensa jostain, että paikka on tuhat vuotta vanha ja perus eläminen on säilynyt suht ennallaan. Siltä kyllä näyttääkin! Vessa on yhteinen huussi (tai no rako betonilattiassa harvan puuoven takana), vieressä on pieni navetta jossa öisin möhkii kaksi lehmää. Suihkussa käyminen tapahtuu niin, että pumpataan kaivosta vettä sankoon, jonka jälkeen sanko kiikutetaan suihkuhuoneeseen, jossa vois sitten peseytyä. Täällä on kyllä sähköt, mutta toistaiseksi en oo nähnyt sähköä käytettävän muuhun kuin valoihin. Ruoka valmistetaan joka paikassa tulella.

Myöhemmin iltapäivällä meitä tultiin nykimään hihasta. Mies paikallisbussin ikkunasta heilutteli paperilappusta, ja mentiin kummissamme katsomaan mistä on kyse. Lapussa oli viesti englanniksi: ”mikäli ette halua jäädä kaupunkiin yöksi, lähtekää viimeistään kello viiden bussilla. Se on viimeinen bussi tänään, muuten joudutte jäämään kylään yöksi. Terveisin Matt, korealainen opiskelija konka tapasitte aamulla bussissa.” Kiiteltiin bussikuskia ja meidät paikalle tuonutta kyläläistä, aivan käsittämätöntä moinen viestinkulku! Ja ystävällistä siltä opiskelijapojalta. Se oli siis selvästi kirjoittanut viestin bussissa mennessään takaisin päin, ja pyytänyt bussikuskia välitämään lapun meille.

Ollaan käyty viereisessä kylässä ja lähellä vuorilla. Koko paikka on aivan ihmeellinen, tuntuu kuin kaikki olisi jostain leffasta. Ihmiset tuijottavat, mutta vaikuttavat kovin ystävällisiltä. Lapset tuntuvat välillä jopa pelkäävän meitä, vaikkakin käyvät aina välillä kurkkimassa jostain nurkan takaa uteliaina.

Sanomattakin lienee selvää, että mistään netistä ei ole tietoakaan, joten kirjoittelen tätä nyt koneelle ihan vaan jottei asiat ja fiilikset pääsisi unohtumaan. Juuri nyt istun meidän asutuksen katolla. Katto on tasainen, ja vuokraemäntä kuivattaa täällä aurinkoisina päivinä teetä sun muuta. Täältä näkee kylän kattojen ylle ja niiden taakse vuorille. Öisin on kirkas tähtitaivas, enkä ihan heti keksi loistavampaa paikkaa, missä olisin vähään aikaan ollut.

Irlantilaiset lähtivät tänään jatkamaan matkaansa etelämmäksi, me Fredin kanssa lähdetään huomenna yhdeksi yöksi siihen kaupunkiin, josta jatketaan sitten bussilla Nanchangiin junaa varten. Tänään siis viimeinen ilta maalaismaisemassa. Yöllä on niin pimeää, ettei ilman valoa näe omaa kättänsäkään. Kaikki kadut ovat kapeita ja kivisten seinien reunustamia. En oo missään aikaisemmin kokenut tällaista fiilistä, ja oon aivan tajuttoman tyytyväinen siitä, että nähtiin jonkunmoinen vaiva päästä tänne.

puutarhassa

Puutarha kaupungin laidalla. Hangzhoussa on siis muutakin kuin kaupunki ja järvi, onneksi. Hostelllta on kävelymatka keskustaan ja järvelle. Kaikki tuntuu kovin rauhaisalta, varsinkin kun pääsi pois kaupungin melusta ja pölystä. Hangzhou on varmasti rikkain kaupunki Kiinassa, tai no ainakin mitä mä oon nähnyt. Kalliita autoja, hyvin pukeutuneita ihmisiä ja eurooppalaisen näköisiä katuja puineen ja muineen. Ihan mukavaa, mutta ylihuomenna lähdetään sisämaahan päin johonkin pieneen kaupunkiin. En itse asiassa tiedä vielä edes mitä, näen sen tuossa illan aikana, mitä juna-asemalta saan tuliaisiksi.

Eilen lähdettiin siis Shanghaista, tällä kertaa matkattiin hiukan suuremalla porukalla, kun mun ja Fredin lisäksi matkaan liittyi kolme irlantilaista, juurikin niiltä synttäreiltä tutut tyypit. Hostellin buukkaamisessa oli pienoisia ongelmia, mutta saatiin oikein kiva ja mukava mesta kaupungin laidalta, kävelymatkan päästä järveltä. Pihalla on puutarha, laudoista rakennettu terassi, eli kaikki oikeen loistavasti. Oon tosin oikeen mielissäni siitä, että kolmen päivän päästä toivottavasti löydän itseni jostain, mitä ei löydy lounliplanetista tai hostelworldista, koska se ollee viimeinen mahdollisuus päästä näkemään vielä hiukan maaseudun ihmeitä. Sen jälkeen matka jatkuu Xiangin kautta Pekingiin, josta lennän Japaniin huhti-toukokuun vaihteen paikkeilla.

Meinaa melkein tulla suru puseroon, kun alan ymmärtää, että matka alkaa lähennellä loppuaan. Tosin onhan tässä vielä hyvä kuukausi jäljellä, mutta kuitenkin. Ja aina on ihanaa palata kotiin, nähdä kaikki ihmiset ja syödä parsaa ja uusia perunoita, mutta matkustamista tulee ihan varmasti ikävä. Onneksi päiväni eivät sen osalta ole vielä kuitenkaan luetut, vaan aina voi tehdä jatkosuunnitelmia. Mutta katsotaanhan nyt kun päästään edes ensi kesään asti. Niin ja jos joku tietää jonkinmoista majoitusmahdollisuutta Helsingin keskustan tuntumassa kesän ajaksi, niin saatan olla hyvinkin kiinnostunut. Eli mailia saa laittaa, ja mun mailiosoitetta/feisbuukin yhteystietoja antaa eteenpäin jos jollain on kontakteja.

Koitettiin tänään käydä hakemassa jatkoa viisumeille poliisilaitokselta. Pitää kuitenkin yrittää huomenna uudestaan, jostain pääkallopaikalta. Toivottavasti se onnistuisi päivässä, koska olisi niin helppoa, mutta tuskinpa vain. Muussa tapauksessa pitää etsiä ennen maaseutua jokin paikka johon jätetään passit, jotta saadaan viisumit ennen Pekingiä. Eilen illalla syötiin aivan käsittämättömän hyviä nuudeleita kadulta. Sellainen mies wokkasi niitä siinä annoksen kerrallaan, ja oli niiiin tajuttoman hyvää! Juurikin sitä, mitä oon kiinalaiselta ruualta odottanut. Kerrassaan ihanaa.

Huomenna vuorossa kiipeämistä kukkulalle ja ehkä jotain pyöräilyä. Ja toivottavasti viisumia. Tänään illalla nuudeleita.

Shanghai ja karaokea

Shanghai ollee Kiinan länsimainen paratiisi. Kaupunki on tosin kiva ja täällä on helppo liikkua, mutta Hong Kongiin nähden tässä ei oo kauheasti sen ihmeellisempää. Jotenkin täälläkin on kuitenkin hujahtanut jo viikko, en ymmärrä. Täällä taitaa siis olla sama juttu ajan kanssa kuin Thaimaassa - kääntää sivun kirjasta ja vilkaisee puhelinta ja yhtäkkiä on mennyt kaksi tuntia. Tosin täällä ei oo tullut luettua, mutta kaikessa kestää aina ihan kauhean kauan. Johtunee myös kielimuurista, kun asioiden selvittelyyn menee aina aikansa.

Perus shoppailun ja kaupungilla kiertelyn lisäksi käytiin yhtenä päivänä yhdessä temppelissä naapurikaupungissa ja tänään eläintarhassa. Temppeli oli tosi hieno, tosin kaikki kyltit sun muut oli lähinnä vain kiinaksi.

Toissapäivänä oli yhden irlantilaisen kundin synttärit, ja se plus sen kaverit kutsuivat meidät mukaan. Irkun synttäri-ilta alkoi aikaisin ja päättyi kiinalaiseen karaoketaloon. Tulipahan sekin koettua.... Rakennus vaikutti ulospäin tosi fiiniltä uimahallilta. Varaus omasta "huoneesta" tehtiin respassa, jonka jälkeen virkapukuinen tarjoilija vei meidät hissiin. Tultiin kolmanteen kerrokseen ja käytävän molemmin puolin oli ovia joissa jokaisessa oli pyöreä ikkuna. Kaikkien ikkunoiden takana oli nipullinen kiinalaisia laulamassa karaokea. Omassa loossissaan siis. Meitä oli yhteensä kymmenen ja synttärisankari halusi viskiä, joten sitä sitten, pulloittain kiitos. Paikka oli auki kuuteen aamulla, jolloin poistuttiin ulos ja päivä oli jo valjennut. Kaikki olivat äänessä koko illan, mutta laulamiseksi en sitä kutsuisi, varsinkaan omalta osaltani. Tämä kostautui seuraavana päivänä kun ääni oli lähes kokonaan poissa. Koko päivä meni hostellilla, kun en (eikä onneksi muutkaan synttäriporukasta) saanut lähdettyä ulos asti. Tänään ääni ei vieläkään ottanut palatakseen, joten päätin ihan oman terveyteni ja ääneni tähden pitää mykän päivän. Että kai siellä karaokessa piti käydä, mutta olishan sen voinut ottaa kai hiukan iisimminkin. Hintansa siis kaikella.

Mykän päivän ohjelmaan kuului eläintarha. Eläimet oli kummia ja hienoja, mutta oli kyllä niin surkeaa nähdä pandat semmoisessa ihan liian pienessä paikassa :( tosin mä koitan toivoa, että ne viedään sieltä usein jollekin suurelle alueelle hengailemaan. Mutta muut eläimet! Esim sellainen apinaa vastaava, jonka nimeä en millään saa nyt päähäni, raidallinen häntä jne, ne kaikki juoksentelivat sellaisella saarella vapaana ja siellä sai kävellä itse niiden seassa, ja pääsi ihan tosi lähelle. Samoin linnut sun muut, siinä niitä sai ihmetellä kun ne lenteli ja juoksenteli ympärillä.

Huomenna lähdetään parin tunnin junamatkan päähän Hangzouhun. Kuuleman mukaan se on jonkinmoinen turistikohde kiinalaisille, kun siellä on järvi, hehheh. Muistan kun joskus aikaisemmin rakas ystäväni P kertoi olleensa (ilmeisesti) samassa kaupungissa, kun kiinalaiset menivät sinne pällistelemään järveä. Tarkoitus on siis mennä sinne, koska sieltä pääsee helpommin johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan. Ainakin päiväksi. Mä haluan lisää sellaista, kun esim. pyöräily Yangshuossa!

Ja ainiin, juna-asiasta. Päätin, etten lähde junailemaan. Viisumiasia osoittautui hankalaksi kuten odotettua, ja matka pitäisi tehdä putkeen ilman pysähdyksiä. Jäänee siis toiseen kertaan. Toivottavasti teen sen reissun joskus, olisi ihan huippua.

Nyt teetä ja iltapalaa. Sitten tarttisi kai pakatakin vielä, huh. Palailen taas, toivottavasti paremmalla ajalla.

Huangshan ja jatkosuunnitelmia

Aamuherätys Yangshuossa oli aikainen. Hyvin aikainen. Puoli kuudelta aamulla tekisi ennemmin mieli mennä nukkumaan kuin kerätä rinkkansa ja suunnata bussiasemalle.

Respan maailman ystävällisin nainen, Lily, oli tullut varta vasten töihin aamulla, jotta herättäisi meidät. Ihan käsittämätöntä, kun se järjesti meille junalippuja, se varoitteli, että täytyy sitten herätä ihan kauhean aikaisin aamulla, eli pakkaatte sitten edellisenä iltana, hehheh. Ja sitten se tosiaan tuli vielä paikan päälle itse katsomaan että herätään ja käveli puoleenväliin matkaa bussiasemalle meidän kanssa.

Puolentoistatunnin bussimatkan jälkeen päädyttiin Guiliniin. Aikaa oli kaksi tuntia, joten päätettiin mennä paikallisbussilla juna-asemalle. Kysyttiin neuvoa, kukaan ei puhunut englantia. Onneksi oltiin pyydetty Lilyltä lappu, jossa luki kiinaksi mihin oltiin menossa. Sitä näytettiin pariin otteeseen, kunnes eräs nainen lähti ohjeistamaan meitä vähän matkan päähän. Se puhui meille ihan kauheasti ja koko ajan, huitoi ja osoitteli. Nyt ainakin tiedän, etten ymmärrä kiinaa sitten sanaakaan. En sitten ainoatakaan sanaa, vaikka oon koittanut edes muutaman perusjutun oppia.

Aikansa osoiteltuaan, huidottuaan ja selitettyään nainen vei meidät takaisin ja etsi väentungoksesta (tää kaikki tapahtui siis kadun varrella bussipysäkillä, jolla oli kauhea tungos) koululaisen näköisen tytön. Tyttö viittoili meitä seuraamaan, ja lähdettiin sitten perään. Se tuntui ymmärtävän mihin oltiin matkalla, ja ajateltiin, että kokeillaan nyt sitten, mutta jos kymmeneen mennessä ei ala näkyä asemaa niin otetaan taksi, juna kun lähti puoli yksitoista. Käveltiin noin kilometrin verran toiselle bussipysäkille ja jäätiin odottelemaan. Selvisi, että tarvitaan bussi numero 1, ja se maksaa yhden rahan per naamari. Kiiteltiin tyttöä ja annettiin sille hiukan rahaa vaivannäöstä, jonka se kainosti otti vastaan. Ihmeteltiin, kun se jäi kuitenkin vielä siihen pysäkille, ilmeisesti odottamaan ja katsomaan että päästään oikeaan bussiin. Mutta ei, tyttö tuli meidän kanssa bussiin ja piti huolta, että jäädään oikealla pysäkillä pois! Matka kesti melkein tunnin, ja onneksi saatiin istumapaikat rinkkoinemme, sillä muutaman pysäkin jälkeen koko bussi tuli ihan täyteen. Lisäksi mun viereen tunkeutui sellainen mies, jota alettiin kutsua Lihatyypiksi. Lihatyypillä oli mukanaan pieni vedetävä rullakko, samanmoinen joita mummot kärrää kaupungilla ja viinanhakumatkalaiset tallinnanlaivoilla. Erona oli se, että Lihatyypin pikku rullakko oli täynnä raakaa lihaa, koipia tai ties mitä. Ja se haisi! Siinä se haisi metrin päässä mun naamasta. Tähän kun otetaan vielä lisäksi aamun alhaiset verensokerit, niin ihmettelen etten oksentanut itseni, Fredin, tai kenenkään muunkaan päälle.

Lihatyypistä huolimatta päästiin perille juna-asemalle. Tyttö etsi meille oikean laiturin ja katsoi, että ymmärrettiin että tää on nyt oikea paikka. Kiiteltiin taas miljoonasti ja tyttö lähti. Jos koskaan Suomessa näen yhdenkin aasialaisen pulassa, aion parhaani mukaan auttaa sitä ihan missä tahansa.

Ostettiin eväitä ja odoteltiin junaa, joka tuli melkein ajallaan. Junassa oli järkevät sängyt, puhtaat lakanat, eikä Lihatyyppiä. Kaikki hyvin siis. Vaunussa oli käytävä toisella reunalla, ja muu osa oli sänkyjä. Hiukan niinkuin loosseja ilman ovia, joissa sänkyjä kolmessa kerroksessa, ja aina kaksi sänkyä vastakkain. 20 tunnin junamatka sujui oikein leppoisasti, oli kivaa katsella maisemia ja sain nukuttua tosi hyvin. Vähän väliä virkapukuinen siivooja kävi tyhjentämässä roskiksen ja lakaisemassa lattiaa. Ei nähty juna-asemalla tai koko junassa ketään muuta ei-aasialaista, ja meitä tuijotettiin. Yksi lapsi alkoi itkemään nähtyään meidät. Tää vähän yllätti, sillä olin kuvitellut muidenkin reissaajien liikkuvan lähinnä junalla. Tällasten asioiden kautta vähä vähältä tajuaa, miten käsittämättömän iso maa tää on. Aivan hillittömän suuri, riippumatta siitä mihn on varautunut tai mitä on kuvitellut.

Huangshanissa aamulla puoli viideltä, joka on aina hyvä aika olla uudessa kaupungissa keskellä Kiinaa... Otettiin ensimmäinen vastaantuleva majoitus, jota joku meille kauppasi. Ilmeisimminkin matalasta sesongista johtuen saatiin ihan ok hotellihuone perus hostellidormin hinnalla. Aluksi ei ymmärretty mitä meille kaupataan, kunnes paikalle tuli joku mies, joka esitteli itsensä englanninopettajaksi. Ja jos tämä mies opettaa täällä englantia, en alkuunkaan ihmettele, miksei paikalliset puhu sanaakaan. Saatiin kuitenkin majoitus, ja kun kysttiin onko lämmintä vettä, vastaukseksi saatiin ”sometimes perhaps ok”. Englanninopettaja koitti vielä myydä meille retkeä vuorelle, minibussi lähtisi aamulla kuudelta. Sanottiin, että ei kiitos, kello on pian viisi ja tekis mieli vähän nukkua. Mentiin nukkumaan, oli ihan törkeän kylmä ja nukuin kaikki mahdolliset vaatteet päällä. Tunnin päästä eli kuudelta herätään, kun englanninopettaja tulee koputtamaan oveen ja kysymään, että josko lähdettäisiin vuorelle minibussilla. Ei edelleenkään hokutellut. Seitsemältä soi huoneen puhelin. Että josko minibussilla vuorelle. Huusin luurin, että ei, ikinä ei lähdetä vuorelle, jätä meidät rauhaan koska halutaan nukkua. Kihisin kiukusta.

Päivällä ilma oli aurinkoinen ja ihanan keväinen, ihan t-paitakeli. Tutkailtiin kaupunkia ja päätettiin, että sen vuoren voisi kyllä käydä katsomassa ja sitten jatkaa Shanghaihin. Mentiin juna-asemalle tiedustelemaan lipputilannetta, mutta tietenkään kukaan ei puhu englantia. Ei kukaan, eikä sanaakaan. Onneksi mulla oli fraasikirja mukana ja saatiin selvitettyä, että junalippu Shanghaihin kiitos, torstaina ja makuuvaunussa. Sitten, onneksi, kaikkien aikojen paras asia tapahtui. Kaksi opiskelijatyttöä tuli kysymään meiltä jotain johonkin koulutehtävään liittyen. Tytöt oli 20-vuotiaita ja opiskelivat matkailualaa ja puhuivat kohtuullisen hyvää englantia. Vastattiin niiden kysymyksiin jonka jälkeen ne auttoivat meitä ostamaan junaliput. Tän jälkeen ne näyttivät meille kaupunkia ja oli tosi mukava ilta. Selvisi myös, että tytöille oli KOULUSSA opetettu, että kaikkialla Euroopassa vietetään joulua, mutta ei Ruotsissa. Että Ruotsissa ei ole joulua. Ja että joulu on amerikkalainen perinne, kuten kiitospäivä ja halloween. Että silleen.

Seuraavana päivänä tytöt näyttivät kaupungin ”vanhan kadun”, joka oli täynnä käsityöläisten liikkeitä ja taiteilijoiden kojuja ja kaikkia hienoja ja ihania juttuja. Tytöt olivat myös löytäneet jonkun edullisen matkatoimiston, jonka kautta järjestetään edullisia retkiä sille hiton vuorelle. Mulla oli koko päivän ollut pää kipeä ja sellainen melkein-flunssainen olo, joten päätin skipata seuraavan päivän retken.

Koko Huangshanissa ei näkynyt yhtä ainoata muuta länsimaalaista, ja kuten taisi jo käydä ilmi, oikeastaan kukaan ei puhunut englantia. Onneksi olin Bangkokissa ostanut kiina-englanti fraasikirjan, niin sai perusasiat hoidettua. Yleensä ravintolassa tai kahvilassa ei ollut edes ruokalistaa englanniksi. Onneksi tajusin pyytää niitä tyttöjä kirjottamaan mulle kiinaksi pari lausetta joita en löytänyt fraasikirjasta, yksi on ehkä käytännöllisin ikinä: ”mitä tahansa kasvisruokaa, kiitos”. Toistaiseksi ruoka-asiat on kuitenkin sujuneet moitteettomasti. Joskin mua yllätti, että vaikka Yangshuo oli kai jollain tapaa turistinen paikka (vaikkei kyllä mun silmään), niin edes siellä ei ravintolassa ollut välttämättä yhtä ainutta ihmistä töissä, joka olisi ymmärtänyt englanniksi mitä on riisi. Riisi! Tai soija. No onneksi oli fraasikirja ja perussanasto. Mutta hei oikeasti, riisi! Kiinassa! Lisäksi tinkaamiskulttuuri yllätti, jotain ihan muuta kuin Thaimaassa. Jopa supermarketeissa neuvotellaan hinnoista. Tavattiin kaksi brittiä, jotka selvensivät asiaa, jonka jälkeen saatiin kaikki ainakin puolta halvemmalla. Ja kun Thaimaassa olin tottunut siihen, että oikea hinta on yleensä puolet siitä mitä pyydetään, niin täällä se on ehkä 20 prosenttia. Ostin esimerkikis laukun, jossa oli hintalappu 120 y. Mulla ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä käteistä kuin 50, joten sanoin, että käyn nostamassa rahaa ja tuun sitten takaisin. Halusin oikeasti sen laukun, ja olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen ostamaan sen 80 rahalla. Kauppias ei kuitenkaan halunnut päästää mua menemään ilman kauppoja, ja maksoin laukusta sitten 50 rahaa. Melkein hävetti, mutta myöhemmin respan Lily sanoi, että hän olisi maksanut ehkä 25 rahaa. Että silleen, nytpä tiedän. Mutta laukku on hyvä, ja se oli pakko saada kun entinen hajosi käsiin.

Eilen illalla sitten lähdettiin yöjunalla, ja oltiin perillä Shanghaissa tänään aamupäivällä puoli yhdeltätoista. Juna oli samanmoinen kuin viimeksi, joskin oli ilahduttavaa olla perillä järkevään aikaan. Oltiin katsottu valmiiksi hostelli ja viuhdottiin suorilta paikalle. Mukava neljän hengen dormi jossa ollaan tällä hetkellä kahdestaan. Suihku on paras missä oon ollut sitten kotoa lähdettyä, sisällä on lämmin ja täällä on langaton netti. Illalla nähdään yksi tuttu joka on asunut täällä pari vuotta. Täällä Shanghaissa ollessa toivottavasti myös suuremman linjan matkasuunnitelmat alkaa selvitä. Saatiin jotain viikko sitten nimittäin idea.

Idea on semmoinen, että jos Fredin kanssa molemmat skipattaisiin paluulennot ja tultaisiin trans-Siperian junalla takaisin! Tai tässä tapauksessa trans-Mongolian junalla, koska se lähtee Pekingistä. Mun kohdalla tää tarkottaisi sitä, että olisin kotona noin viisi viikkoa suunniteltua myöhemmin, siinä ehkä viikkoa ennen juhannusta. Suurin ongelma tuntuu kuitenkin olevan viisumiasiat, mutta jos ostetaan junaliput matkatoimiston kautta, saattaa sitä kautta saada järjestettyä viisumit. Venäjän viisumi on kuitenkin sitä kautta järjestettynä kai parhaimmillaankin vain 10 päivää, ja Mongolian junareitti kestää 5 päivää, joten tää tarkottaisi yhtä tai kahta pysähdystä. Kuukauden turistiviisumissa kestää ymmärtääkseni viikkoja, eli ihan liian pitkään. Tän lisäksi on vielä Mongolian viisumi, mutta se ollee hiukan helpompi järjestää. Ja koko hommassa on niin monta muttaa, että saattaa hyvin olla että jää menemättä. Mikä olisi harmi, koska tää olisi täydellinen tilaisuus! Oon aina halunnut mennä tuon junamatkan, mutta en menisi yksin, vaan sinne tarvii jonkun jonka kanssa voi puhua seinistä tai ovenkarmeista kaksi päivää. Lisäksi tuo mahdollisuus antaisi mulle kuukauden lisäaikaa Kiinassa tai missä ikinä – voisin käydä siellä Vietnamissa joka nyt jäi väliin. Tosin Japani jäisi sitten väliin, mutta kaikkea ei kai vaan voi saada. Tällaisia suunnitelmia siis, mutta katsotaan nyt miten käy. Jos viisumiasia ei selviä, ei osteta lippuja, koska ei kiinnosta olla taas kuukauden päästä Hong Kongissa odottelemassa viisumia, jossa tällä kertaa kestää kolme viikkoa.

Eli näin. Tänään tuskin jaksetaan enää mihinkään matkatoimistoon, seuraavaksi mulla ainakin tiedossa päiväunet, sitten ruokaa ja illalla bisselle. Huomenna sitten ehkä aletaan selvittelemään asioita, että miten matka etenee.