Huangshan ja jatkosuunnitelmia

Aamuherätys Yangshuossa oli aikainen. Hyvin aikainen. Puoli kuudelta aamulla tekisi ennemmin mieli mennä nukkumaan kuin kerätä rinkkansa ja suunnata bussiasemalle.

Respan maailman ystävällisin nainen, Lily, oli tullut varta vasten töihin aamulla, jotta herättäisi meidät. Ihan käsittämätöntä, kun se järjesti meille junalippuja, se varoitteli, että täytyy sitten herätä ihan kauhean aikaisin aamulla, eli pakkaatte sitten edellisenä iltana, hehheh. Ja sitten se tosiaan tuli vielä paikan päälle itse katsomaan että herätään ja käveli puoleenväliin matkaa bussiasemalle meidän kanssa.

Puolentoistatunnin bussimatkan jälkeen päädyttiin Guiliniin. Aikaa oli kaksi tuntia, joten päätettiin mennä paikallisbussilla juna-asemalle. Kysyttiin neuvoa, kukaan ei puhunut englantia. Onneksi oltiin pyydetty Lilyltä lappu, jossa luki kiinaksi mihin oltiin menossa. Sitä näytettiin pariin otteeseen, kunnes eräs nainen lähti ohjeistamaan meitä vähän matkan päähän. Se puhui meille ihan kauheasti ja koko ajan, huitoi ja osoitteli. Nyt ainakin tiedän, etten ymmärrä kiinaa sitten sanaakaan. En sitten ainoatakaan sanaa, vaikka oon koittanut edes muutaman perusjutun oppia.

Aikansa osoiteltuaan, huidottuaan ja selitettyään nainen vei meidät takaisin ja etsi väentungoksesta (tää kaikki tapahtui siis kadun varrella bussipysäkillä, jolla oli kauhea tungos) koululaisen näköisen tytön. Tyttö viittoili meitä seuraamaan, ja lähdettiin sitten perään. Se tuntui ymmärtävän mihin oltiin matkalla, ja ajateltiin, että kokeillaan nyt sitten, mutta jos kymmeneen mennessä ei ala näkyä asemaa niin otetaan taksi, juna kun lähti puoli yksitoista. Käveltiin noin kilometrin verran toiselle bussipysäkille ja jäätiin odottelemaan. Selvisi, että tarvitaan bussi numero 1, ja se maksaa yhden rahan per naamari. Kiiteltiin tyttöä ja annettiin sille hiukan rahaa vaivannäöstä, jonka se kainosti otti vastaan. Ihmeteltiin, kun se jäi kuitenkin vielä siihen pysäkille, ilmeisesti odottamaan ja katsomaan että päästään oikeaan bussiin. Mutta ei, tyttö tuli meidän kanssa bussiin ja piti huolta, että jäädään oikealla pysäkillä pois! Matka kesti melkein tunnin, ja onneksi saatiin istumapaikat rinkkoinemme, sillä muutaman pysäkin jälkeen koko bussi tuli ihan täyteen. Lisäksi mun viereen tunkeutui sellainen mies, jota alettiin kutsua Lihatyypiksi. Lihatyypillä oli mukanaan pieni vedetävä rullakko, samanmoinen joita mummot kärrää kaupungilla ja viinanhakumatkalaiset tallinnanlaivoilla. Erona oli se, että Lihatyypin pikku rullakko oli täynnä raakaa lihaa, koipia tai ties mitä. Ja se haisi! Siinä se haisi metrin päässä mun naamasta. Tähän kun otetaan vielä lisäksi aamun alhaiset verensokerit, niin ihmettelen etten oksentanut itseni, Fredin, tai kenenkään muunkaan päälle.

Lihatyypistä huolimatta päästiin perille juna-asemalle. Tyttö etsi meille oikean laiturin ja katsoi, että ymmärrettiin että tää on nyt oikea paikka. Kiiteltiin taas miljoonasti ja tyttö lähti. Jos koskaan Suomessa näen yhdenkin aasialaisen pulassa, aion parhaani mukaan auttaa sitä ihan missä tahansa.

Ostettiin eväitä ja odoteltiin junaa, joka tuli melkein ajallaan. Junassa oli järkevät sängyt, puhtaat lakanat, eikä Lihatyyppiä. Kaikki hyvin siis. Vaunussa oli käytävä toisella reunalla, ja muu osa oli sänkyjä. Hiukan niinkuin loosseja ilman ovia, joissa sänkyjä kolmessa kerroksessa, ja aina kaksi sänkyä vastakkain. 20 tunnin junamatka sujui oikein leppoisasti, oli kivaa katsella maisemia ja sain nukuttua tosi hyvin. Vähän väliä virkapukuinen siivooja kävi tyhjentämässä roskiksen ja lakaisemassa lattiaa. Ei nähty juna-asemalla tai koko junassa ketään muuta ei-aasialaista, ja meitä tuijotettiin. Yksi lapsi alkoi itkemään nähtyään meidät. Tää vähän yllätti, sillä olin kuvitellut muidenkin reissaajien liikkuvan lähinnä junalla. Tällasten asioiden kautta vähä vähältä tajuaa, miten käsittämättömän iso maa tää on. Aivan hillittömän suuri, riippumatta siitä mihn on varautunut tai mitä on kuvitellut.

Huangshanissa aamulla puoli viideltä, joka on aina hyvä aika olla uudessa kaupungissa keskellä Kiinaa... Otettiin ensimmäinen vastaantuleva majoitus, jota joku meille kauppasi. Ilmeisimminkin matalasta sesongista johtuen saatiin ihan ok hotellihuone perus hostellidormin hinnalla. Aluksi ei ymmärretty mitä meille kaupataan, kunnes paikalle tuli joku mies, joka esitteli itsensä englanninopettajaksi. Ja jos tämä mies opettaa täällä englantia, en alkuunkaan ihmettele, miksei paikalliset puhu sanaakaan. Saatiin kuitenkin majoitus, ja kun kysttiin onko lämmintä vettä, vastaukseksi saatiin ”sometimes perhaps ok”. Englanninopettaja koitti vielä myydä meille retkeä vuorelle, minibussi lähtisi aamulla kuudelta. Sanottiin, että ei kiitos, kello on pian viisi ja tekis mieli vähän nukkua. Mentiin nukkumaan, oli ihan törkeän kylmä ja nukuin kaikki mahdolliset vaatteet päällä. Tunnin päästä eli kuudelta herätään, kun englanninopettaja tulee koputtamaan oveen ja kysymään, että josko lähdettäisiin vuorelle minibussilla. Ei edelleenkään hokutellut. Seitsemältä soi huoneen puhelin. Että josko minibussilla vuorelle. Huusin luurin, että ei, ikinä ei lähdetä vuorelle, jätä meidät rauhaan koska halutaan nukkua. Kihisin kiukusta.

Päivällä ilma oli aurinkoinen ja ihanan keväinen, ihan t-paitakeli. Tutkailtiin kaupunkia ja päätettiin, että sen vuoren voisi kyllä käydä katsomassa ja sitten jatkaa Shanghaihin. Mentiin juna-asemalle tiedustelemaan lipputilannetta, mutta tietenkään kukaan ei puhu englantia. Ei kukaan, eikä sanaakaan. Onneksi mulla oli fraasikirja mukana ja saatiin selvitettyä, että junalippu Shanghaihin kiitos, torstaina ja makuuvaunussa. Sitten, onneksi, kaikkien aikojen paras asia tapahtui. Kaksi opiskelijatyttöä tuli kysymään meiltä jotain johonkin koulutehtävään liittyen. Tytöt oli 20-vuotiaita ja opiskelivat matkailualaa ja puhuivat kohtuullisen hyvää englantia. Vastattiin niiden kysymyksiin jonka jälkeen ne auttoivat meitä ostamaan junaliput. Tän jälkeen ne näyttivät meille kaupunkia ja oli tosi mukava ilta. Selvisi myös, että tytöille oli KOULUSSA opetettu, että kaikkialla Euroopassa vietetään joulua, mutta ei Ruotsissa. Että Ruotsissa ei ole joulua. Ja että joulu on amerikkalainen perinne, kuten kiitospäivä ja halloween. Että silleen.

Seuraavana päivänä tytöt näyttivät kaupungin ”vanhan kadun”, joka oli täynnä käsityöläisten liikkeitä ja taiteilijoiden kojuja ja kaikkia hienoja ja ihania juttuja. Tytöt olivat myös löytäneet jonkun edullisen matkatoimiston, jonka kautta järjestetään edullisia retkiä sille hiton vuorelle. Mulla oli koko päivän ollut pää kipeä ja sellainen melkein-flunssainen olo, joten päätin skipata seuraavan päivän retken.

Koko Huangshanissa ei näkynyt yhtä ainoata muuta länsimaalaista, ja kuten taisi jo käydä ilmi, oikeastaan kukaan ei puhunut englantia. Onneksi olin Bangkokissa ostanut kiina-englanti fraasikirjan, niin sai perusasiat hoidettua. Yleensä ravintolassa tai kahvilassa ei ollut edes ruokalistaa englanniksi. Onneksi tajusin pyytää niitä tyttöjä kirjottamaan mulle kiinaksi pari lausetta joita en löytänyt fraasikirjasta, yksi on ehkä käytännöllisin ikinä: ”mitä tahansa kasvisruokaa, kiitos”. Toistaiseksi ruoka-asiat on kuitenkin sujuneet moitteettomasti. Joskin mua yllätti, että vaikka Yangshuo oli kai jollain tapaa turistinen paikka (vaikkei kyllä mun silmään), niin edes siellä ei ravintolassa ollut välttämättä yhtä ainutta ihmistä töissä, joka olisi ymmärtänyt englanniksi mitä on riisi. Riisi! Tai soija. No onneksi oli fraasikirja ja perussanasto. Mutta hei oikeasti, riisi! Kiinassa! Lisäksi tinkaamiskulttuuri yllätti, jotain ihan muuta kuin Thaimaassa. Jopa supermarketeissa neuvotellaan hinnoista. Tavattiin kaksi brittiä, jotka selvensivät asiaa, jonka jälkeen saatiin kaikki ainakin puolta halvemmalla. Ja kun Thaimaassa olin tottunut siihen, että oikea hinta on yleensä puolet siitä mitä pyydetään, niin täällä se on ehkä 20 prosenttia. Ostin esimerkikis laukun, jossa oli hintalappu 120 y. Mulla ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä käteistä kuin 50, joten sanoin, että käyn nostamassa rahaa ja tuun sitten takaisin. Halusin oikeasti sen laukun, ja olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen ostamaan sen 80 rahalla. Kauppias ei kuitenkaan halunnut päästää mua menemään ilman kauppoja, ja maksoin laukusta sitten 50 rahaa. Melkein hävetti, mutta myöhemmin respan Lily sanoi, että hän olisi maksanut ehkä 25 rahaa. Että silleen, nytpä tiedän. Mutta laukku on hyvä, ja se oli pakko saada kun entinen hajosi käsiin.

Eilen illalla sitten lähdettiin yöjunalla, ja oltiin perillä Shanghaissa tänään aamupäivällä puoli yhdeltätoista. Juna oli samanmoinen kuin viimeksi, joskin oli ilahduttavaa olla perillä järkevään aikaan. Oltiin katsottu valmiiksi hostelli ja viuhdottiin suorilta paikalle. Mukava neljän hengen dormi jossa ollaan tällä hetkellä kahdestaan. Suihku on paras missä oon ollut sitten kotoa lähdettyä, sisällä on lämmin ja täällä on langaton netti. Illalla nähdään yksi tuttu joka on asunut täällä pari vuotta. Täällä Shanghaissa ollessa toivottavasti myös suuremman linjan matkasuunnitelmat alkaa selvitä. Saatiin jotain viikko sitten nimittäin idea.

Idea on semmoinen, että jos Fredin kanssa molemmat skipattaisiin paluulennot ja tultaisiin trans-Siperian junalla takaisin! Tai tässä tapauksessa trans-Mongolian junalla, koska se lähtee Pekingistä. Mun kohdalla tää tarkottaisi sitä, että olisin kotona noin viisi viikkoa suunniteltua myöhemmin, siinä ehkä viikkoa ennen juhannusta. Suurin ongelma tuntuu kuitenkin olevan viisumiasiat, mutta jos ostetaan junaliput matkatoimiston kautta, saattaa sitä kautta saada järjestettyä viisumit. Venäjän viisumi on kuitenkin sitä kautta järjestettynä kai parhaimmillaankin vain 10 päivää, ja Mongolian junareitti kestää 5 päivää, joten tää tarkottaisi yhtä tai kahta pysähdystä. Kuukauden turistiviisumissa kestää ymmärtääkseni viikkoja, eli ihan liian pitkään. Tän lisäksi on vielä Mongolian viisumi, mutta se ollee hiukan helpompi järjestää. Ja koko hommassa on niin monta muttaa, että saattaa hyvin olla että jää menemättä. Mikä olisi harmi, koska tää olisi täydellinen tilaisuus! Oon aina halunnut mennä tuon junamatkan, mutta en menisi yksin, vaan sinne tarvii jonkun jonka kanssa voi puhua seinistä tai ovenkarmeista kaksi päivää. Lisäksi tuo mahdollisuus antaisi mulle kuukauden lisäaikaa Kiinassa tai missä ikinä – voisin käydä siellä Vietnamissa joka nyt jäi väliin. Tosin Japani jäisi sitten väliin, mutta kaikkea ei kai vaan voi saada. Tällaisia suunnitelmia siis, mutta katsotaan nyt miten käy. Jos viisumiasia ei selviä, ei osteta lippuja, koska ei kiinnosta olla taas kuukauden päästä Hong Kongissa odottelemassa viisumia, jossa tällä kertaa kestää kolme viikkoa.

Eli näin. Tänään tuskin jaksetaan enää mihinkään matkatoimistoon, seuraavaksi mulla ainakin tiedossa päiväunet, sitten ruokaa ja illalla bisselle. Huomenna sitten ehkä aletaan selvittelemään asioita, että miten matka etenee.