maalaiselämää

Nyt on sitten maalaismaisemat nähty, ikävä tulee. Kirjoitin ao. tekstin 18.4., mutta julkaisen vasta nyt kun pääsin netin ääreen. Teksti mennee hiukan päällekäin edellisen kanssa, mutta haitanneeko tuo. Tänään pitäisi saada viisumit, kirjoittelen lisää kunhan tästä taas tokenen.

------------

18.4.

Juna Hangzhouhun kesti vaan pari tuntia. Se oli semmoinen perus pikajunan tyyppinen väline, paitsi että täällä myydään myös seisomapaikkoja. Onneksi oltiin ostettu liput pari päivää aikaisemmin ja saatiin istumapaikat, muuten olis kyllä mennyt nuudelit nenään. Siinäkin oli kuitenkin tekemistä, kun piti rinkan kanssa ängetä ahdasta junan käytävää omalle paikalle. Kun saatiin ähellettyä itsemme istumaan, ei voinut muuta kuin ratketa nauramaan: kaiken sen tunkemisen ja täyden käytävän läpi haluttiin nyt sitten tuoda ruokakärry. Sen jälkeen tuli toinen, jonkinmoinen krääsäkärry. Kärryt puskettiin läpi ja seisomapaikkaihmiset koittivat tunkea itsensä parhaan tahtonsa mukaan johonkin, jotta kärryt pääsisivät ohi. Ihan uskomatonta, mutta niiiin kiinalaista. Siinä on taas länsimaalaisille miettimistä – kyllä se menee kun vaan tarpeeksi tungetaan!

On pitänyt miljoonasti mainita, että kiinalainen ruoka on ollut mulle hiukan pettymys. Ei mitenkään hurjasti, ikinä en oo mitään pahaa saanut ja kaikki on ollut ihan hyvää, mutta sellaista ruuan ihanuutta en oo päässyt kokemaan, mikä oli Thaimaassa jokapäiväinen juttu. Ensinnäkin, kasvisruoka tuntuu olevan melko tuntematon käsite. Kun en saa yhteisymmärrystä fraasikirjan kanssa tai osoittamalla muutamaa käännöstä eri kasvisruuista (joita ei siis yleensä ole), pyydän vaan ”mitä tahansa kasvisruokaa”. Sokkotilaaminen on sinänsä ihan jees, koska joskus tulee jotain yllättävää ja tosi hyvää, mutta usein tuollaisissa tapauksissa saa riisiä ja vihreää pannulla käännettyä salaattia. Kaikki on kuitenkin aina tuoretta ja hyvälaatuista, joten ikinä ei oo tarvinnut syömättä jättää. Kotioloissa en ikuna sanoisi itseäni kasvissyöjäksi, koska en oo niinkään minkään absoluuttisten lupausten kannalla ja voin halutessani syödä mitä tahansa, mutta täällä se on vaan helpompaa. En siis halua täällä syödä minkäänlaista lihaa, kotonakin syön sitä niin harvoin ja jos syön, niin haluan kyllä ihan tasan tarkkaan tietää mitä se on.

Hangzhoussa kolmannen riisi-salaattiruuan jälkeen olin ihan onnesta soikeana, kun löydettiin se katukeittiö, josta mainitsin viimeksi. Paistettuja nuudeleita ja kasviksia, ja niin tajuttoman hyvää! Siitä seuraavana iltana koitettiin etsiä samaa paikkaa uudestaan, mutta nuudelimies taitettavan pöytänsä kanssa taisi olla jossain muualla päivystämässä, joten piti löytää uusi paikka. Nälkä oli kauhea ja oltiin kaikki sitä mieltä, että ihan mikä vaan katukeittiö, joka tulee ensimmäisenä vastaan. Ja hyvä niin, löydettiin ihan parin korttelin päästä hostellilta taiwanilaisen miehen pitämä pikkuinen katuravintola, ja ruoka oli niin hyvää! Kauheasti kaikkea, ja samaan hintaan sai vielä lisääkin jos halusi.

Hangzhousta päätettiin lähteä Nanchangin kautta johonkin maaseudulle. Ostettiin liput sunnuntaina yöjunaan joka lähti tiistai-iltana (on muuten aivan hillittömän vaikeata koittaa laskea, että mitä tapahtui minäkin päivänä, mutta olisi hiukan tympeätä kirjoittaa että ”yhtenä päivänä ja sitten siitä parin päivän päästä”). Maanantaina lähdettiin Fredin kanssa poliisiasemalle selvittämään viisumien jatkoa, koska kyseinen paperi umpeutui meillä molemmilla viikkoa myöhemmin. Kun hain viisumia kysyn kahdesta eri paikasta, että miten viisumin jatko mahdollisesti onnistuu, ja aina vaan sanottiin, että ihan helposti, koska vaan millä tahansa poliisiasemalla. Poliisiasemalla kuitenkin neuvottiin toiselle poliisiasemalle. Tai itse asiassa ne kirjoitti meille jonkun lapun kiinaksi, jonka kanssa mentiin hostellille ja pyydettiin englantia puhuvaa omistajaa kääntämään.

Tiistaiaamuna siis check out ja toiselle poliisiasemalle. Siellä selvisi, että täytyy täyttää jonkinmoinen kaavake siitä, että majoitutaan jossain. Ei ihan täysin, tai siis puoliksikaan valjennut mikä ihmeen kaavake se oikeen on, mutta mentiin takaisin hostellille. Hakulapun lisäksi kaavake oli siis ainut puuttuva asia, joten alkoi mieli jo helpottaa sen kaiken ramppaamisen jälkeen. Respa tuntui tietävän mistä lapuista oli kyse, ja meille luvattiin leimalla varustettu todistus siitä, että ollaan kyseisessä hostellissa. Vieläkään en kyllä tajua sen todistuksen jujua, mutta olkoon.

Alkoi hiukan ahdistaa, kun joku sanoi, että viisumin jatkon odottelussa saattaa kestää parikin viikkoa. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä, kun muutenhan kuukauden viisumin kanssa haku pitäisi aloittaa melkein heti maahan tullessa. Noh, poliisiasemalla lyödään passit, paperit ja valokuvat pöytään. Onneksi varmastikin ainoa englantia puhuva virkailija koko Kiinassa sattui olemaan juuri tämä, sillä muuten ei oltaisi ikuna ymmärretty mitä vielä haluttiin. Meiltä haluttiin todistus, että omistetaan vähintään kuusi tuhatta dollaria. Kuusi tuhatta!! Onneksi tajuttiin sekunnissa esittää pariskuntaa (mitä ei muuten tosiaankaan olla, kaikille uteliaille tiedoksi), joten riitti kun todistettiin, että meillä on sen verran rahaa yhteensä. Euroissa neljä tuhatta. Piti siis todistaa, että meillä on rahaa olla Kiinassa kuukausi. Ihan tajutonta, neljällä tonnilla kaksi ihmistä hengailee täällä neljä kuukautta tai puoli vuotta! Ei muuta kuin nettiin, ja hillittömän rahojen siirtelyn jälkeen etsimään tulostinta ja saatiin molemmat tulostettua todistus tilillä olevista rahoista. Huh. Näiden tulosteiden jälkeen saatiin kuitenkin kunnialla jätettyä hakemukset ja virkailija nyökkäili hyväksyvästi. Voimalla lyöty punainen leima kertoi, että hakemus käsittelyssä. Oli kyllä mieluisa ääni kaiken sen säädön jälkeen!

Viisumien kunniaksi (tai no, saadaan ne takaisin vasta viikon päästä niiden jättämisestä, mutta näyttää valoisalta) päätettiin viettää leppoisa ilta hostellin puutarhassa. Junalle piti lähteä yhdeksän aikaan, ja ennen sitä käytiin syömässä vielä kerran sitä huippua ruokaa taiwanilaisen miehen keittiöstä.

Yöjuna, ja aamulla Nanchang. Ostettiin Fredin kanssa paluuliput Hangzhouhun seuraavan viikon maanantaiksi, eli perillä tiistaiaamuna hakemassa passeja ja viisumeita. Aamiaiseksi jotain kummaa kiinalaista, sitten bussiasemalle.

Puolentoistatunnin bussimatkan jälkeen tultiin pieneen maalaiskaupunkiin, josta piti ottaa paikallisbussi. Paikallisbussi oli romuinen, ruttuinen ja lähti kun matkustajia oli tarpeeksi. Mennä rymisteltiin pikkuista tietä puolisen tuntia. Pohdiskeltiin, että mistä hitosta tiedetään missä jäädä pois, kunnes korealaiseksi opiskelijaksi esittäytyvä mies sanoi että seuraavalla pysäkillä. Mies kertoi myös jotain kylästä ja ympäristöstä, oli itse menossa sinne päiväksi retkelle kaverinsa kanssa, tutkailemaan maalaiseloa ilmeisimminkin. Jäätiin bussista ja ihan ensimmäisenä mentiin syömään, pieneen ravintolaan joka oli kylän keskellä, johon bussi meidät jätti.

Kahden tunnin säätämisen jälkeen ravintolassa oltiin valmiita vaan etsimään jonkinmoinen majoitus ja jättämään rinkat selästä. Kyseltiin elekielellä majapaikkaa, ja meille koitettiin tarjota jotain kai hotellin tyyppistä ratkaisua. Ei menty kuitenkaan edes katsomaan, koska se oli ihan hillittömän kallis. Istuskeltiin hetken aikaa ulkona, kunnes mentiin toisaalle kysymään sellaiselta vanhalta sedältä samaa asiaa. Setä hoksasi heti mistä oli kyse, ja viittoili meitä seuraamaan. Kuljettiin hetken aikaa kiviseinien välissä kiemurtelevalla tiellä, kunnes setä löysi tädin, jonka jälkeen seurattiin tätiä. Täti vei meidät monen monituisen mutkan taakse pienelle talolle, josta näytti meille kaksi huonetta. Neljä sänkyä, riittivät meille mainiosti kun pojat vähän tiivistivät keskenään. Ja hinta oli euron per naamari yöltä.

Paikka näytti jonkun kodilta, samassa rakennuksessa oli keittiö ja joku muukin huone, sekä ruokailutilan ja eteisen välimuoto. Kaikki talossa on lattioita myöten betonista tai tiilistä, kalusteet puisia ja hyvin yksinkertaisia. Kylä on todella pieni, korkeintaan pari sataa ihmistä jos sitäkään. Irlantilaiset sanoivat lukeneensa jostain, että paikka on tuhat vuotta vanha ja perus eläminen on säilynyt suht ennallaan. Siltä kyllä näyttääkin! Vessa on yhteinen huussi (tai no rako betonilattiassa harvan puuoven takana), vieressä on pieni navetta jossa öisin möhkii kaksi lehmää. Suihkussa käyminen tapahtuu niin, että pumpataan kaivosta vettä sankoon, jonka jälkeen sanko kiikutetaan suihkuhuoneeseen, jossa vois sitten peseytyä. Täällä on kyllä sähköt, mutta toistaiseksi en oo nähnyt sähköä käytettävän muuhun kuin valoihin. Ruoka valmistetaan joka paikassa tulella.

Myöhemmin iltapäivällä meitä tultiin nykimään hihasta. Mies paikallisbussin ikkunasta heilutteli paperilappusta, ja mentiin kummissamme katsomaan mistä on kyse. Lapussa oli viesti englanniksi: ”mikäli ette halua jäädä kaupunkiin yöksi, lähtekää viimeistään kello viiden bussilla. Se on viimeinen bussi tänään, muuten joudutte jäämään kylään yöksi. Terveisin Matt, korealainen opiskelija konka tapasitte aamulla bussissa.” Kiiteltiin bussikuskia ja meidät paikalle tuonutta kyläläistä, aivan käsittämätöntä moinen viestinkulku! Ja ystävällistä siltä opiskelijapojalta. Se oli siis selvästi kirjoittanut viestin bussissa mennessään takaisin päin, ja pyytänyt bussikuskia välitämään lapun meille.

Ollaan käyty viereisessä kylässä ja lähellä vuorilla. Koko paikka on aivan ihmeellinen, tuntuu kuin kaikki olisi jostain leffasta. Ihmiset tuijottavat, mutta vaikuttavat kovin ystävällisiltä. Lapset tuntuvat välillä jopa pelkäävän meitä, vaikkakin käyvät aina välillä kurkkimassa jostain nurkan takaa uteliaina.

Sanomattakin lienee selvää, että mistään netistä ei ole tietoakaan, joten kirjoittelen tätä nyt koneelle ihan vaan jottei asiat ja fiilikset pääsisi unohtumaan. Juuri nyt istun meidän asutuksen katolla. Katto on tasainen, ja vuokraemäntä kuivattaa täällä aurinkoisina päivinä teetä sun muuta. Täältä näkee kylän kattojen ylle ja niiden taakse vuorille. Öisin on kirkas tähtitaivas, enkä ihan heti keksi loistavampaa paikkaa, missä olisin vähään aikaan ollut.

Irlantilaiset lähtivät tänään jatkamaan matkaansa etelämmäksi, me Fredin kanssa lähdetään huomenna yhdeksi yöksi siihen kaupunkiin, josta jatketaan sitten bussilla Nanchangiin junaa varten. Tänään siis viimeinen ilta maalaismaisemassa. Yöllä on niin pimeää, ettei ilman valoa näe omaa kättänsäkään. Kaikki kadut ovat kapeita ja kivisten seinien reunustamia. En oo missään aikaisemmin kokenut tällaista fiilistä, ja oon aivan tajuttoman tyytyväinen siitä, että nähtiin jonkunmoinen vaiva päästä tänne.