Jokseenkin haikein mielin istun viimeisenä iltana hostellin baarissa tätä kirjoittamassa. Pakkasin juuri rinkan, sillä aamulla pitää lähteä puoli seitsemältä jotta ehtii junaan joka tuksuttaa lentokentälle.
Japani on ollut kummallinen ja ihmeellinen. Näissä kotiinpaluutunnelmissa on hankalaa koittaa ajatella kovinkaan analyyttisesti sitä, mikä täällä on ollut parasta. Yleisfiiliksen mukaan voisin sanoa, että kaikki Japanissa on ollut mielenkiintoista ja odotukset ylittävää, mutta Osaka oli kaupungeista ehkä itselleni mielekkäin.
Ei tässä mistään järkevästä kirjoittamisesta tunnu tulevan mitään, joten luovutan. Raportoin lisää ja laitan kuvia, kunhan pääsen kotiin.
Kaiken kaikkiaan tuntuu haikealta, samaan aikaan onnelliselta ja surulliselta. Reissu on nyt sitten ohitse. Sain kokea kaikenlaista kummallista ja ihmeellistä, vastaan on tullut asioita joita en osannut kuvitellakaan. Olen nähnyt kurjuutta ja hurjuutta, onnea ja hulluutta, saanut elämääni muutaman ihanan ihmisen lisää, sanonut itku silmässä jäähyväisiä, halunnut palata takaisin ja samaan aikaan lähteä eteenpäin johonkin vielä tietämättömään paikkaan. Saanut päähäni lukemattoman määrän uusia matkasuunnitelmia (no se oli odotettavissa), mutta silti on ihanaa palata kotiin.
Lisäksi en voi olla ihmettelemättä sitä hyvää onnea, joka on ollut matkassa alusta lähtien. Kaikki on järjestynyt ihan käsittämättömän hyvin, en edes saanut sitä odotettua vatsatautia (ainakaan vielä, hehheh). Sain jopa järjestettyä asunnon kesäksi jo ennen kotiinpaluuta.
Nyt siis vietän vielä hetken Tokion viilenevässä illassa, sitten nukkumaan ja kuudelta aamulla ylös. Suomessa torstai-iltana ennen puoltayötä. Nähdään sitten :)
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
lauantai 9. toukokuuta 2009
Japanissa kaikki tietää muumit
Tiistaina 5.5. oli sitten aika heittää hyvästit Kiinalle. Lento oli puolilta päivin, joten ei tarvinnut ihan älyttömiin aikoihin nousta aamulla. Matka lentokentälle taittui kätevästi Maglev-junalla seitsemässä minuutissa, koska moinen magneetti-ihme vilahti kentälle 430 km/h nopeudella. Aika huisia.
Kentällä melkein kaikilla työntekijöillä oli hengityssuojaimet ja suurella osalla ihmisistäkin. Iski hetkellinen ahdistus, että onko nyt jääneet jotkut uutiset kuulematta ja että kohta on possuflunssaa ykivä kiinalainen omalla naamalla. No eipä ollut uutisia, eli ilmeisesti kyseessä oli vaan perusvarovaisuus. Aasialaiset tuntuu muutenkin rakastavan niitä hengityssuojaimiaan.
Koneessa kuitenkin tuli kuulutus, että Japani on määrännyt kaikkien maahan tulevien täyttämään terveyskyselyn, ja jos tästä kieltäytyy, voidaan kyseinen henkilö määrätä joko puolen vuoden vankeuteen tai maksamaan 200,000 jeniä. Laput jaetaan koneessa ja ne tarkastetaan heti koneesta ulos tultaessa. Kun niitä lappuja tultiin sitten jakamaan, kysyttiin et haluunko lapun kiinaksi vai japaniksi. Sanoin, että olisko englanniksi, eikä ollut. Että japaniksi vai kiinaksi. Selitin, että mun kielitaito ei kyllä riitä moiseen, että mitäs nyt tehdään. Henkilökunta jutteli keskenään, jonka jälkeen ne sanoi, että ikävä kyllä ei oo mitään muita kaavakkeita, ja että mun tulisi nyt täyttää tämä, että japaniksi vai kiinaksi se kaavake. Sitten ne antoi mulle molemmat. Päätin varautua siihen, että kentällä on oltava vastaavia englanniksi, kansainvälinen lentokenttä sentään. Vähän ennen laskeutumista mulle kuitenkin toimitettiin englanninkielinen kaavake, joten sain vakuuttaa ettei ole mitään influenssan oireita. Kentällä oli perusteellisin tarkastus ikinä, ne jopa avasi mun rinkan ja kyseli mitä mulla tuossa ja tuossa on. Sitten hymyiltiin ja kiiteltiin ja pääsin jatkamaan matkaa.
Lensin siis Fukuokaan, joka oli mukava pienehkä kaupunki läntisessä Japanissa. Vietin kaksi päivää siellä, kävin puistossa ja kukkulalla ja järvellä ja temppelissä ja kummallisessa ostoskeskuksessa, jonka läpi ja välistä luikertteli joki. Kaikki on kauhen pientä, nättiä ja siistiä! Ihmiset on ystävällisiä, kukaan ei tunge yhtään missään ja kaikki tuntuu kovin rauhalliselta Kiinan jälkeen. Ja se on ihan totta, mitä aina on sanottu, että täällä ihmiset pysähtyy auttamaan kadulla, kun vaan vilkaiseekin karttaa. Ihan kummallista! Sitten ne aina kysyy että mistä oon, ja kun kerron, kysyjän kasvot kirkastuvat ja saan kuulla jotain muumeista. Ne kaikki tuntuu tietä'vän Suomen ja muumit.
Fukuokan jälkeen oli vuorossa Hiroshima. Halusin mennä sinne lähinnä vaan katsomaan pommimuseon ja sen muistomerkin. Ja oli kyllä aika hurjaa... Melkein yhtä paha kuin Auschwitz. Siellä oli valokuvia ja kaikkea palanutta kamaa sulaneesta pyörästä vaatteisiin ja irti lentäneisiin sormenpalasiin ja tarinoita ihmiskohtaloista miten kauhea määrä ihmisiä kuoli muutaman päivän viiveellä kaikenlaisiin säteilyn aiheuttamiin juttuihin. Ja kamalinta oli nähdä joitain vanhempia japanilaisia tyyppejä siellä itku silmässä.
Ja sitten: ruoka. Oon ihan taivaassa! Ruokakaupat on parhaita mitä oon ikinä nähnyt! Vietin yhdessä sellaisessa kolme tuntia Hirsoshimassa. Siellä on perustarvikkeidan lisäksi kauhesti kaikkea valmista, siis niinkuin tiskiltä saatavia juttuja, erilaisia salaatteja, sushia, ihan kaikkea mitä voi kuvitella! Ja siellä kaupassa ne jopa tyrkytti maistamaan kaikkea mahdollista. Ihan kuin Stockan Herkku olisi kymmenen kertaa suurempi ja siellä olisi Japani-päivät ja kaikesta tyrkytettäisiin maistiaisia. Meinasi taju lähteä kun oli niin hullun siistiä! Sitten ostin muutaman pienen jutun ja söin ne siellä, ja voi itku kun en vieläkään voi käsittää, että miten voikaan olla olemassa mitään niin taivaallista paikkaa!
Pejantaiaamuna Osakaan. Hiroshimassa tutustuin pariin brittiin, jotka olivat myöskin menossa samaan aikaan Osakaan, joten mentiin samalla junalla. Junat täällä muuten on äärimmäisen siistejä, nopeita ja kaikin puolin helppoja. Juna-passilla voi vaan kävellä junaan, ja junia menee usein.
Osaka vaikuttaa kivalta, kaikki on ihan kummaa ja tuntuu kuin olisi keskellä sarjakuvaa. Kaikkia manga-tyyppejä vaan vilisee ympärillä. Ja vessat! Vessanpöntön vieressä on aina sellainen juttu, missä on nappuloita. Nappuloista voi painaa istuimen lämmityksen, tai esimerkiksi vessan vetämisen äänen. Että jos jostain syystä menee vessaan vaikka ei tarvitsisi eikä näin ollen tarvii vetää vessaa, ja jos tämä hävettää, niin voi sitten painaa pelkän vessan vetämisen äänen. Semmoista, ja kaikkea muuta. Koko maa tuntuu ihan hullulta, mutta samaan aikaan niin loistavalta! Eilen illalla käytiin syömässä perus japanilaisittain kaikkea ihan älyttömän hyvää, joka paistettiin siinä tiskin edessä. Sai osoitella mitä halusi.
Että semmoista, aika huippua on siis ollut! Tänään nään yhden Thaimaasta tutun tyypin joka asuu täällä. Huomenna olisi tarkoitus mennä päiväksi Kyotoon (junalla kestää vartin, joten en vaivaudu muuttamaan vaan tuun illalla takas Osakaan) ja maanantaina sitten Tokioon. Ja viikon päästä oon jo kotona, tuntuu niin kummalliselta.
Ja ainiin, sain järjestettyä kesäksi kämpän! Kesä-heinäkuun asun Kalliossa omilla kulmilla ja elokuusta eteenpäin parisen kuukautta Kampissa. Ihan loistoa kun järjestyi jo nyt, joskin suuri kiitos tästä kuuluu ihanalle ystävälle, joka mulle tämän kaiken järjesti :)
Kentällä melkein kaikilla työntekijöillä oli hengityssuojaimet ja suurella osalla ihmisistäkin. Iski hetkellinen ahdistus, että onko nyt jääneet jotkut uutiset kuulematta ja että kohta on possuflunssaa ykivä kiinalainen omalla naamalla. No eipä ollut uutisia, eli ilmeisesti kyseessä oli vaan perusvarovaisuus. Aasialaiset tuntuu muutenkin rakastavan niitä hengityssuojaimiaan.
Koneessa kuitenkin tuli kuulutus, että Japani on määrännyt kaikkien maahan tulevien täyttämään terveyskyselyn, ja jos tästä kieltäytyy, voidaan kyseinen henkilö määrätä joko puolen vuoden vankeuteen tai maksamaan 200,000 jeniä. Laput jaetaan koneessa ja ne tarkastetaan heti koneesta ulos tultaessa. Kun niitä lappuja tultiin sitten jakamaan, kysyttiin et haluunko lapun kiinaksi vai japaniksi. Sanoin, että olisko englanniksi, eikä ollut. Että japaniksi vai kiinaksi. Selitin, että mun kielitaito ei kyllä riitä moiseen, että mitäs nyt tehdään. Henkilökunta jutteli keskenään, jonka jälkeen ne sanoi, että ikävä kyllä ei oo mitään muita kaavakkeita, ja että mun tulisi nyt täyttää tämä, että japaniksi vai kiinaksi se kaavake. Sitten ne antoi mulle molemmat. Päätin varautua siihen, että kentällä on oltava vastaavia englanniksi, kansainvälinen lentokenttä sentään. Vähän ennen laskeutumista mulle kuitenkin toimitettiin englanninkielinen kaavake, joten sain vakuuttaa ettei ole mitään influenssan oireita. Kentällä oli perusteellisin tarkastus ikinä, ne jopa avasi mun rinkan ja kyseli mitä mulla tuossa ja tuossa on. Sitten hymyiltiin ja kiiteltiin ja pääsin jatkamaan matkaa.
Lensin siis Fukuokaan, joka oli mukava pienehkä kaupunki läntisessä Japanissa. Vietin kaksi päivää siellä, kävin puistossa ja kukkulalla ja järvellä ja temppelissä ja kummallisessa ostoskeskuksessa, jonka läpi ja välistä luikertteli joki. Kaikki on kauhen pientä, nättiä ja siistiä! Ihmiset on ystävällisiä, kukaan ei tunge yhtään missään ja kaikki tuntuu kovin rauhalliselta Kiinan jälkeen. Ja se on ihan totta, mitä aina on sanottu, että täällä ihmiset pysähtyy auttamaan kadulla, kun vaan vilkaiseekin karttaa. Ihan kummallista! Sitten ne aina kysyy että mistä oon, ja kun kerron, kysyjän kasvot kirkastuvat ja saan kuulla jotain muumeista. Ne kaikki tuntuu tietä'vän Suomen ja muumit.
Fukuokan jälkeen oli vuorossa Hiroshima. Halusin mennä sinne lähinnä vaan katsomaan pommimuseon ja sen muistomerkin. Ja oli kyllä aika hurjaa... Melkein yhtä paha kuin Auschwitz. Siellä oli valokuvia ja kaikkea palanutta kamaa sulaneesta pyörästä vaatteisiin ja irti lentäneisiin sormenpalasiin ja tarinoita ihmiskohtaloista miten kauhea määrä ihmisiä kuoli muutaman päivän viiveellä kaikenlaisiin säteilyn aiheuttamiin juttuihin. Ja kamalinta oli nähdä joitain vanhempia japanilaisia tyyppejä siellä itku silmässä.
Ja sitten: ruoka. Oon ihan taivaassa! Ruokakaupat on parhaita mitä oon ikinä nähnyt! Vietin yhdessä sellaisessa kolme tuntia Hirsoshimassa. Siellä on perustarvikkeidan lisäksi kauhesti kaikkea valmista, siis niinkuin tiskiltä saatavia juttuja, erilaisia salaatteja, sushia, ihan kaikkea mitä voi kuvitella! Ja siellä kaupassa ne jopa tyrkytti maistamaan kaikkea mahdollista. Ihan kuin Stockan Herkku olisi kymmenen kertaa suurempi ja siellä olisi Japani-päivät ja kaikesta tyrkytettäisiin maistiaisia. Meinasi taju lähteä kun oli niin hullun siistiä! Sitten ostin muutaman pienen jutun ja söin ne siellä, ja voi itku kun en vieläkään voi käsittää, että miten voikaan olla olemassa mitään niin taivaallista paikkaa!
Pejantaiaamuna Osakaan. Hiroshimassa tutustuin pariin brittiin, jotka olivat myöskin menossa samaan aikaan Osakaan, joten mentiin samalla junalla. Junat täällä muuten on äärimmäisen siistejä, nopeita ja kaikin puolin helppoja. Juna-passilla voi vaan kävellä junaan, ja junia menee usein.
Osaka vaikuttaa kivalta, kaikki on ihan kummaa ja tuntuu kuin olisi keskellä sarjakuvaa. Kaikkia manga-tyyppejä vaan vilisee ympärillä. Ja vessat! Vessanpöntön vieressä on aina sellainen juttu, missä on nappuloita. Nappuloista voi painaa istuimen lämmityksen, tai esimerkiksi vessan vetämisen äänen. Että jos jostain syystä menee vessaan vaikka ei tarvitsisi eikä näin ollen tarvii vetää vessaa, ja jos tämä hävettää, niin voi sitten painaa pelkän vessan vetämisen äänen. Semmoista, ja kaikkea muuta. Koko maa tuntuu ihan hullulta, mutta samaan aikaan niin loistavalta! Eilen illalla käytiin syömässä perus japanilaisittain kaikkea ihan älyttömän hyvää, joka paistettiin siinä tiskin edessä. Sai osoitella mitä halusi.
Että semmoista, aika huippua on siis ollut! Tänään nään yhden Thaimaasta tutun tyypin joka asuu täällä. Huomenna olisi tarkoitus mennä päiväksi Kyotoon (junalla kestää vartin, joten en vaivaudu muuttamaan vaan tuun illalla takas Osakaan) ja maanantaina sitten Tokioon. Ja viikon päästä oon jo kotona, tuntuu niin kummalliselta.
Ja ainiin, sain järjestettyä kesäksi kämpän! Kesä-heinäkuun asun Kalliossa omilla kulmilla ja elokuusta eteenpäin parisen kuukautta Kampissa. Ihan loistoa kun järjestyi jo nyt, joskin suuri kiitos tästä kuuluu ihanalle ystävälle, joka mulle tämän kaiken järjesti :)
maanantai 4. toukokuuta 2009
säätöä
Vappu vierähti eteläisellä Kiinan saarella palmun alla. Teki aikamoisen hyvää taas kaupunkielon jälkeen.
Oon nyt Kiinassa viimeistä päivää. Tulin takaisin Shanghaihin eilen, ja alunperin oli tarkoitus lentää Japaniin jo tänään, mutta monenmoisen säädön jälkeen katsoin järkevämmäksi lentää sinne vasta tiistaina eli huomenna. Säätäminen on jälleen kerran ylittänyt kaikki odotukset, joten on pakko valaista asiaa hiukan enemmän.
Kaikki, siis aivan kaikki vie täällä enemmän aikaa kuin on suunnitellut. Yleensä plus tunti semmoiseen perustoimintaan on ihan hyvä laskea mukaan. Tarkotan siis ihan kaikkea asioiden hoitamista, paikasta toiseen liikkumista, ravintolassa syömistä, hostellin buukkausta sun muuta. Aina, ihan kaikessa, kestää ihan tasa varmasti pidempään, kuin mitä on suunnitellut, vaikka olisi laskenut tupla-ajan kaiken varoiksi.
Hyvä esimerkki tästä on, kun ennen saarelle lähtöä lähdin ostamaan junapassia Japaniin. Hostellin turisti-infovastaava lupaili, että se on ihan iisi homma, meet sinne ja näytät passin ja annat rahat, kestää viisi minuuttia. Mietin, että noinkohan, mutta kovasti se tyyppi vakuutteli ja antoi osoitteen käteen. Sanoin ennen lähtöä, että tässä käy ihan satavarmana niin, että mennään sinne, paikkaa ei enää ole, saadaan uusi osoite ja etsitään seuraavaa paikkaa tunti, koska se menee AINA niin. Ootko ihan varma, et haluat tulla mukaan ihan vaan seuraksi? Sain vastaukseksi huvittuneita nyökkäyksiä ja kommentin siitä että oon liian skeptinen. Noh, mentiin annettuun osoitteeseen.
Toimisto oli vaihtanut nimeä, joten sieltä saikin "yllättäen" ostaa passin vain, jos on ostanut lennot kyseiseltä lafkalta. No niin, sitten saatiin se uusi osoite. Kilometri vaan, no kävellään. Löydettiin oikea rakennus, ja kun päästiin oikeaan kerrokseen, oli vastassa remonttipölyä ja tyhjä toimitila. Kiva. Kaivoin muistikirjan taskusta, jossa oli osoite toiseen vastaavaan toimistoon, jonka olin katsonut turisti-infon jesen lapuista, ja päätettiin suunnata sinne. Osoite oli kuitenkin mulla vaan ihan meidän peruskirjaimilla eikä kiinaksi, joten piti löytää hotelli, jonka respasta osattiin selostaa meille oikea suunta. Respa ja oikeat koordinaatit löytyi, huh. Pitkällisen säädön jälkeen päästiin suureen toimistorakennukseen, ja meinasin ratketa riemusta, kun näin oikean lafkan nimen toimiston ovessa. Ystävällinen nainen tiskin takana kysyi lentolippua. No ei oo minkäänmoista lentolippua, aijaa, että et voi auttaa? Ai että taas uusi osoite? Oli turhautuminen huipussaan, mutta nainen vakuutti, että ihan varmasti, tästä osoitteesta voit ostaa junapassin vaikka lento olisi hankittu mistä. Nainen jopa soitti toimistoon ja varmisti asian, joten lähdettiin sinne. Säätö, taksi, toimisto, kahden minuutin keskustelu ja kallein visakortin vilautus aikoihin, ja sain passin. Että semmoinen tapaus. Kaiken kaikkiaan reissussa kesti viitisen tuntia. Tän jälkeen kyll taas palmut tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta.
Tää oli yksi esimerkki ehkä kymmenestä vastaavasta tapauksesta. Onneksi parin viikon jälkeen Kiinassa oon osannut jo varautua, että kaikessa vaan kestää. Sitten kun siihen osaa varautua, ja ottaa korkeintaan yhden (tai mieluummin vaikka puolikkaan) säädön per päivä, alkaa asiat onnistua sujuvammin.
Shanghaissa on edelleen keväinen ilma. Tuntuu kummalta jättää Kiina. Alunperinhän ajattelin viettäväni Kiinassa vaan pari viikkoa, mutta puolitoista kuukautta on hurahtanut ihan hetkessä. Nyt odottelen, että hostellin pyykkikone pyörähtää ja saan pakata puhtaat vaatteet rinkkaan huomista varten. Sitten on edessä yhdeksän päivää Japanissa ennen kotoisaan Suomeen paluuta... Aina on ihanaa palata kotiin, mutta olisin mä voinut vähän aikaa olla vielä reissun päällä. Ja tällä matkalla on tapahtunut se tavallinen - kaksin verroin enemmän matkasuunnitelmia tulevaa ajatellen.
No niin, meen katsastamaan pyykit. Palajan vielä, katsotaan mitä ihmeitä Japani tarjoaa.
Oon nyt Kiinassa viimeistä päivää. Tulin takaisin Shanghaihin eilen, ja alunperin oli tarkoitus lentää Japaniin jo tänään, mutta monenmoisen säädön jälkeen katsoin järkevämmäksi lentää sinne vasta tiistaina eli huomenna. Säätäminen on jälleen kerran ylittänyt kaikki odotukset, joten on pakko valaista asiaa hiukan enemmän.
Kaikki, siis aivan kaikki vie täällä enemmän aikaa kuin on suunnitellut. Yleensä plus tunti semmoiseen perustoimintaan on ihan hyvä laskea mukaan. Tarkotan siis ihan kaikkea asioiden hoitamista, paikasta toiseen liikkumista, ravintolassa syömistä, hostellin buukkausta sun muuta. Aina, ihan kaikessa, kestää ihan tasa varmasti pidempään, kuin mitä on suunnitellut, vaikka olisi laskenut tupla-ajan kaiken varoiksi.
Hyvä esimerkki tästä on, kun ennen saarelle lähtöä lähdin ostamaan junapassia Japaniin. Hostellin turisti-infovastaava lupaili, että se on ihan iisi homma, meet sinne ja näytät passin ja annat rahat, kestää viisi minuuttia. Mietin, että noinkohan, mutta kovasti se tyyppi vakuutteli ja antoi osoitteen käteen. Sanoin ennen lähtöä, että tässä käy ihan satavarmana niin, että mennään sinne, paikkaa ei enää ole, saadaan uusi osoite ja etsitään seuraavaa paikkaa tunti, koska se menee AINA niin. Ootko ihan varma, et haluat tulla mukaan ihan vaan seuraksi? Sain vastaukseksi huvittuneita nyökkäyksiä ja kommentin siitä että oon liian skeptinen. Noh, mentiin annettuun osoitteeseen.
Toimisto oli vaihtanut nimeä, joten sieltä saikin "yllättäen" ostaa passin vain, jos on ostanut lennot kyseiseltä lafkalta. No niin, sitten saatiin se uusi osoite. Kilometri vaan, no kävellään. Löydettiin oikea rakennus, ja kun päästiin oikeaan kerrokseen, oli vastassa remonttipölyä ja tyhjä toimitila. Kiva. Kaivoin muistikirjan taskusta, jossa oli osoite toiseen vastaavaan toimistoon, jonka olin katsonut turisti-infon jesen lapuista, ja päätettiin suunnata sinne. Osoite oli kuitenkin mulla vaan ihan meidän peruskirjaimilla eikä kiinaksi, joten piti löytää hotelli, jonka respasta osattiin selostaa meille oikea suunta. Respa ja oikeat koordinaatit löytyi, huh. Pitkällisen säädön jälkeen päästiin suureen toimistorakennukseen, ja meinasin ratketa riemusta, kun näin oikean lafkan nimen toimiston ovessa. Ystävällinen nainen tiskin takana kysyi lentolippua. No ei oo minkäänmoista lentolippua, aijaa, että et voi auttaa? Ai että taas uusi osoite? Oli turhautuminen huipussaan, mutta nainen vakuutti, että ihan varmasti, tästä osoitteesta voit ostaa junapassin vaikka lento olisi hankittu mistä. Nainen jopa soitti toimistoon ja varmisti asian, joten lähdettiin sinne. Säätö, taksi, toimisto, kahden minuutin keskustelu ja kallein visakortin vilautus aikoihin, ja sain passin. Että semmoinen tapaus. Kaiken kaikkiaan reissussa kesti viitisen tuntia. Tän jälkeen kyll taas palmut tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta.
Tää oli yksi esimerkki ehkä kymmenestä vastaavasta tapauksesta. Onneksi parin viikon jälkeen Kiinassa oon osannut jo varautua, että kaikessa vaan kestää. Sitten kun siihen osaa varautua, ja ottaa korkeintaan yhden (tai mieluummin vaikka puolikkaan) säädön per päivä, alkaa asiat onnistua sujuvammin.
Shanghaissa on edelleen keväinen ilma. Tuntuu kummalta jättää Kiina. Alunperinhän ajattelin viettäväni Kiinassa vaan pari viikkoa, mutta puolitoista kuukautta on hurahtanut ihan hetkessä. Nyt odottelen, että hostellin pyykkikone pyörähtää ja saan pakata puhtaat vaatteet rinkkaan huomista varten. Sitten on edessä yhdeksän päivää Japanissa ennen kotoisaan Suomeen paluuta... Aina on ihanaa palata kotiin, mutta olisin mä voinut vähän aikaa olla vielä reissun päällä. Ja tällä matkalla on tapahtunut se tavallinen - kaksin verroin enemmän matkasuunnitelmia tulevaa ajatellen.
No niin, meen katsastamaan pyykit. Palajan vielä, katsotaan mitä ihmeitä Japani tarjoaa.
torstai 23. huhtikuuta 2009
maalaiseloa - osa 2
....ja jatkuu.
Illallispöydässä.
Kylään johtava tie. Oli olemassa toki myös isompikin, mutta tämä johti seuraavaan kylään ja pelloille.
Kylän reunamilla.
Ravintolan keittiössä. Haluttiin paistettuja nuudeleita, mutta aina saatiin vaan nuudelikeittoa. Kerran menin sitten keittiöön osoittelemaan ja selvittelemään, ja jonkinmoisen säädön jälkeen saatiin paistettuja nuudeleita. Ilo oli mitä suurin, joten ruokakin oli pakko kuvata.
Tässäpä siis jälleen - kaivatut nuudelit.
Pellolla oli tuulista! Yleensä oli kyllä lauhempaa ja jopa kuumaa päivisin.
Järveä ja kukkulaa.
Aika suuri madoksi...
Pikkuinen tie vei kukkuloiden välistä aina vaan kauemmaksi ja kauemmaksi.
----------
Maaseudun jälkeen oli siis edessä paluu Hangzhouhun, kun piti hakea viisumit. Eilen illalla sitten mun ja Fredin tiet erosivat, kun Fred jatkoi Pekingiin ja mä olin lupautunut olemaan perjantaina (eli huomenna) Shanghaissa. Tulin Shanghaihin tänään aamupäivällä, kävin perinteisessä kiinalaisessa puutarhassa ja illan oon viettänyt tän tietokoneeni kanssa hostellilla. Täältä olisi tarkoitus käydä vielä jossain, ja toukokuun alussa lentää Japaniin. Tarkemmat suunnitelmat seuraaan viikon ohjelmasta selvinnee huomenna tai viikonlopun aikana. Jälleen kerran kuitenkin näyttää siltä, että Peking jää väliin. Mikäli näin pääsee käymään, niin onpahan sitten syy matkustaa junalla Moskovasta Pekingiin - sitten joskus.
Nyt meen nukkumaan, väsyttää niin maan kauhiasti.
Illallispöydässä.
Kylään johtava tie. Oli olemassa toki myös isompikin, mutta tämä johti seuraavaan kylään ja pelloille.
Kylän reunamilla.
Ravintolan keittiössä. Haluttiin paistettuja nuudeleita, mutta aina saatiin vaan nuudelikeittoa. Kerran menin sitten keittiöön osoittelemaan ja selvittelemään, ja jonkinmoisen säädön jälkeen saatiin paistettuja nuudeleita. Ilo oli mitä suurin, joten ruokakin oli pakko kuvata.
Tässäpä siis jälleen - kaivatut nuudelit.
Pellolla oli tuulista! Yleensä oli kyllä lauhempaa ja jopa kuumaa päivisin.
Järveä ja kukkulaa.
Aika suuri madoksi...
Pikkuinen tie vei kukkuloiden välistä aina vaan kauemmaksi ja kauemmaksi.
----------
Maaseudun jälkeen oli siis edessä paluu Hangzhouhun, kun piti hakea viisumit. Eilen illalla sitten mun ja Fredin tiet erosivat, kun Fred jatkoi Pekingiin ja mä olin lupautunut olemaan perjantaina (eli huomenna) Shanghaissa. Tulin Shanghaihin tänään aamupäivällä, kävin perinteisessä kiinalaisessa puutarhassa ja illan oon viettänyt tän tietokoneeni kanssa hostellilla. Täältä olisi tarkoitus käydä vielä jossain, ja toukokuun alussa lentää Japaniin. Tarkemmat suunnitelmat seuraaan viikon ohjelmasta selvinnee huomenna tai viikonlopun aikana. Jälleen kerran kuitenkin näyttää siltä, että Peking jää väliin. Mikäli näin pääsee käymään, niin onpahan sitten syy matkustaa junalla Moskovasta Pekingiin - sitten joskus.
Nyt meen nukkumaan, väsyttää niin maan kauhiasti.
maalaiseloa - osa 1
Shangaista lähti siis kohti maalaiskylää suomalainen, saksalainen ja kolme irlantilaista. Kuvia otin yhteensä nelisen sataa tuolta retkeltä, joten tässä nyt muutama niistä.
Yöjunan jälkeen Nanchang. Aamiaisen etsimishetki.
Linja-autossa on tunnelmaa! 15-paikkaisella paikallisbussilla läpi pellon jos toisenkin.
Tukka hyvin, kaikki hyvin. Yöjunan jälkeen siis edelleen.
Toinen meidän huoneista.
Tää on se eteisen ja ruokailutilan välimuoto.
Ja katto! Voi ihana katto! Aivan käsittämätön paikka.
Näkymiä katolta.
Ja kun mieli mennä suihkuun, täältä pumpattiin vettä sankoon. Mitään suihkua ei siis ollut mailla eikä halmeilla.
Vasen ovi navettaan, oikean takana on vessa.
Viimeisissä kuvissa kylän tunnelmia.
Yöjunan jälkeen Nanchang. Aamiaisen etsimishetki.
Linja-autossa on tunnelmaa! 15-paikkaisella paikallisbussilla läpi pellon jos toisenkin.
Tukka hyvin, kaikki hyvin. Yöjunan jälkeen siis edelleen.
Toinen meidän huoneista.
Tää on se eteisen ja ruokailutilan välimuoto.
Ja katto! Voi ihana katto! Aivan käsittämätön paikka.
Näkymiä katolta.
Ja kun mieli mennä suihkuun, täältä pumpattiin vettä sankoon. Mitään suihkua ei siis ollut mailla eikä halmeilla.
Vasen ovi navettaan, oikean takana on vessa.
Viimeisissä kuvissa kylän tunnelmia.
jokunen kuvakin
Vihdoin siis kuviakin. Ainakin jokunen. On kummallista, miten tällaisten asioiden suorittamiseen täytyy täällä keskittyä - jotta saa valkattua kuvat ja ladattua ne blogiin, hurahtaa helposti parikin tuntia. Sen ajan löytäminen tuntuu toisinaan hankalalta, joten oon ajatellut ottaa rennosti sen(kin) kannalta. Lisää kuvia sitten kunhan palajan.
Shanghaissa oli aika paljon jengiä!
En tiiä mitä olisin tehnyt ja mihin joutunut ilman metroa. Se vei melkein mihin tahansa.
Aamulla kuuden aikaan karaoken jälkeen. Aika fresh tää kuva tilanteeseen nähden.
Eläintarhan tyypit osasi ottaa rennosti!
Jos ei olisi ollut lasia välissä, niin olis kyllä hiukan jännittänyt. Aivan käsittämättömän suuri tuo eläin.
Tyypillinen fraasikirjatilanne. Että mitenköhän täältä pääsisi takaisin kaupunkiin, tultiin metrolla ja sen jälkeen puoli tuntia bussilla. Hmm.
Hangzhou! Hostellin lähellä oli koulu, päivisin lapsilla oli joku liikuntatuntia vastaava asia.
Ja niitä taivaallisen hyviä paistettuja nuudeleita kadulta. Söisin tätä joka päivä.
Shanghaissa oli aika paljon jengiä!
En tiiä mitä olisin tehnyt ja mihin joutunut ilman metroa. Se vei melkein mihin tahansa.
Aamulla kuuden aikaan karaoken jälkeen. Aika fresh tää kuva tilanteeseen nähden.
Eläintarhan tyypit osasi ottaa rennosti!
Jos ei olisi ollut lasia välissä, niin olis kyllä hiukan jännittänyt. Aivan käsittämättömän suuri tuo eläin.
Tyypillinen fraasikirjatilanne. Että mitenköhän täältä pääsisi takaisin kaupunkiin, tultiin metrolla ja sen jälkeen puoli tuntia bussilla. Hmm.
Hangzhou! Hostellin lähellä oli koulu, päivisin lapsilla oli joku liikuntatuntia vastaava asia.
Ja niitä taivaallisen hyviä paistettuja nuudeleita kadulta. Söisin tätä joka päivä.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
maalaiselämää
Nyt on sitten maalaismaisemat nähty, ikävä tulee. Kirjoitin ao. tekstin 18.4., mutta julkaisen vasta nyt kun pääsin netin ääreen. Teksti mennee hiukan päällekäin edellisen kanssa, mutta haitanneeko tuo. Tänään pitäisi saada viisumit, kirjoittelen lisää kunhan tästä taas tokenen.
------------
18.4.
Juna Hangzhouhun kesti vaan pari tuntia. Se oli semmoinen perus pikajunan tyyppinen väline, paitsi että täällä myydään myös seisomapaikkoja. Onneksi oltiin ostettu liput pari päivää aikaisemmin ja saatiin istumapaikat, muuten olis kyllä mennyt nuudelit nenään. Siinäkin oli kuitenkin tekemistä, kun piti rinkan kanssa ängetä ahdasta junan käytävää omalle paikalle. Kun saatiin ähellettyä itsemme istumaan, ei voinut muuta kuin ratketa nauramaan: kaiken sen tunkemisen ja täyden käytävän läpi haluttiin nyt sitten tuoda ruokakärry. Sen jälkeen tuli toinen, jonkinmoinen krääsäkärry. Kärryt puskettiin läpi ja seisomapaikkaihmiset koittivat tunkea itsensä parhaan tahtonsa mukaan johonkin, jotta kärryt pääsisivät ohi. Ihan uskomatonta, mutta niiiin kiinalaista. Siinä on taas länsimaalaisille miettimistä – kyllä se menee kun vaan tarpeeksi tungetaan!
On pitänyt miljoonasti mainita, että kiinalainen ruoka on ollut mulle hiukan pettymys. Ei mitenkään hurjasti, ikinä en oo mitään pahaa saanut ja kaikki on ollut ihan hyvää, mutta sellaista ruuan ihanuutta en oo päässyt kokemaan, mikä oli Thaimaassa jokapäiväinen juttu. Ensinnäkin, kasvisruoka tuntuu olevan melko tuntematon käsite. Kun en saa yhteisymmärrystä fraasikirjan kanssa tai osoittamalla muutamaa käännöstä eri kasvisruuista (joita ei siis yleensä ole), pyydän vaan ”mitä tahansa kasvisruokaa”. Sokkotilaaminen on sinänsä ihan jees, koska joskus tulee jotain yllättävää ja tosi hyvää, mutta usein tuollaisissa tapauksissa saa riisiä ja vihreää pannulla käännettyä salaattia. Kaikki on kuitenkin aina tuoretta ja hyvälaatuista, joten ikinä ei oo tarvinnut syömättä jättää. Kotioloissa en ikuna sanoisi itseäni kasvissyöjäksi, koska en oo niinkään minkään absoluuttisten lupausten kannalla ja voin halutessani syödä mitä tahansa, mutta täällä se on vaan helpompaa. En siis halua täällä syödä minkäänlaista lihaa, kotonakin syön sitä niin harvoin ja jos syön, niin haluan kyllä ihan tasan tarkkaan tietää mitä se on.
Hangzhoussa kolmannen riisi-salaattiruuan jälkeen olin ihan onnesta soikeana, kun löydettiin se katukeittiö, josta mainitsin viimeksi. Paistettuja nuudeleita ja kasviksia, ja niin tajuttoman hyvää! Siitä seuraavana iltana koitettiin etsiä samaa paikkaa uudestaan, mutta nuudelimies taitettavan pöytänsä kanssa taisi olla jossain muualla päivystämässä, joten piti löytää uusi paikka. Nälkä oli kauhea ja oltiin kaikki sitä mieltä, että ihan mikä vaan katukeittiö, joka tulee ensimmäisenä vastaan. Ja hyvä niin, löydettiin ihan parin korttelin päästä hostellilta taiwanilaisen miehen pitämä pikkuinen katuravintola, ja ruoka oli niin hyvää! Kauheasti kaikkea, ja samaan hintaan sai vielä lisääkin jos halusi.
Hangzhousta päätettiin lähteä Nanchangin kautta johonkin maaseudulle. Ostettiin liput sunnuntaina yöjunaan joka lähti tiistai-iltana (on muuten aivan hillittömän vaikeata koittaa laskea, että mitä tapahtui minäkin päivänä, mutta olisi hiukan tympeätä kirjoittaa että ”yhtenä päivänä ja sitten siitä parin päivän päästä”). Maanantaina lähdettiin Fredin kanssa poliisiasemalle selvittämään viisumien jatkoa, koska kyseinen paperi umpeutui meillä molemmilla viikkoa myöhemmin. Kun hain viisumia kysyn kahdesta eri paikasta, että miten viisumin jatko mahdollisesti onnistuu, ja aina vaan sanottiin, että ihan helposti, koska vaan millä tahansa poliisiasemalla. Poliisiasemalla kuitenkin neuvottiin toiselle poliisiasemalle. Tai itse asiassa ne kirjoitti meille jonkun lapun kiinaksi, jonka kanssa mentiin hostellille ja pyydettiin englantia puhuvaa omistajaa kääntämään.
Tiistaiaamuna siis check out ja toiselle poliisiasemalle. Siellä selvisi, että täytyy täyttää jonkinmoinen kaavake siitä, että majoitutaan jossain. Ei ihan täysin, tai siis puoliksikaan valjennut mikä ihmeen kaavake se oikeen on, mutta mentiin takaisin hostellille. Hakulapun lisäksi kaavake oli siis ainut puuttuva asia, joten alkoi mieli jo helpottaa sen kaiken ramppaamisen jälkeen. Respa tuntui tietävän mistä lapuista oli kyse, ja meille luvattiin leimalla varustettu todistus siitä, että ollaan kyseisessä hostellissa. Vieläkään en kyllä tajua sen todistuksen jujua, mutta olkoon.
Alkoi hiukan ahdistaa, kun joku sanoi, että viisumin jatkon odottelussa saattaa kestää parikin viikkoa. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä, kun muutenhan kuukauden viisumin kanssa haku pitäisi aloittaa melkein heti maahan tullessa. Noh, poliisiasemalla lyödään passit, paperit ja valokuvat pöytään. Onneksi varmastikin ainoa englantia puhuva virkailija koko Kiinassa sattui olemaan juuri tämä, sillä muuten ei oltaisi ikuna ymmärretty mitä vielä haluttiin. Meiltä haluttiin todistus, että omistetaan vähintään kuusi tuhatta dollaria. Kuusi tuhatta!! Onneksi tajuttiin sekunnissa esittää pariskuntaa (mitä ei muuten tosiaankaan olla, kaikille uteliaille tiedoksi), joten riitti kun todistettiin, että meillä on sen verran rahaa yhteensä. Euroissa neljä tuhatta. Piti siis todistaa, että meillä on rahaa olla Kiinassa kuukausi. Ihan tajutonta, neljällä tonnilla kaksi ihmistä hengailee täällä neljä kuukautta tai puoli vuotta! Ei muuta kuin nettiin, ja hillittömän rahojen siirtelyn jälkeen etsimään tulostinta ja saatiin molemmat tulostettua todistus tilillä olevista rahoista. Huh. Näiden tulosteiden jälkeen saatiin kuitenkin kunnialla jätettyä hakemukset ja virkailija nyökkäili hyväksyvästi. Voimalla lyöty punainen leima kertoi, että hakemus käsittelyssä. Oli kyllä mieluisa ääni kaiken sen säädön jälkeen!
Viisumien kunniaksi (tai no, saadaan ne takaisin vasta viikon päästä niiden jättämisestä, mutta näyttää valoisalta) päätettiin viettää leppoisa ilta hostellin puutarhassa. Junalle piti lähteä yhdeksän aikaan, ja ennen sitä käytiin syömässä vielä kerran sitä huippua ruokaa taiwanilaisen miehen keittiöstä.
Yöjuna, ja aamulla Nanchang. Ostettiin Fredin kanssa paluuliput Hangzhouhun seuraavan viikon maanantaiksi, eli perillä tiistaiaamuna hakemassa passeja ja viisumeita. Aamiaiseksi jotain kummaa kiinalaista, sitten bussiasemalle.
Puolentoistatunnin bussimatkan jälkeen tultiin pieneen maalaiskaupunkiin, josta piti ottaa paikallisbussi. Paikallisbussi oli romuinen, ruttuinen ja lähti kun matkustajia oli tarpeeksi. Mennä rymisteltiin pikkuista tietä puolisen tuntia. Pohdiskeltiin, että mistä hitosta tiedetään missä jäädä pois, kunnes korealaiseksi opiskelijaksi esittäytyvä mies sanoi että seuraavalla pysäkillä. Mies kertoi myös jotain kylästä ja ympäristöstä, oli itse menossa sinne päiväksi retkelle kaverinsa kanssa, tutkailemaan maalaiseloa ilmeisimminkin. Jäätiin bussista ja ihan ensimmäisenä mentiin syömään, pieneen ravintolaan joka oli kylän keskellä, johon bussi meidät jätti.
Kahden tunnin säätämisen jälkeen ravintolassa oltiin valmiita vaan etsimään jonkinmoinen majoitus ja jättämään rinkat selästä. Kyseltiin elekielellä majapaikkaa, ja meille koitettiin tarjota jotain kai hotellin tyyppistä ratkaisua. Ei menty kuitenkaan edes katsomaan, koska se oli ihan hillittömän kallis. Istuskeltiin hetken aikaa ulkona, kunnes mentiin toisaalle kysymään sellaiselta vanhalta sedältä samaa asiaa. Setä hoksasi heti mistä oli kyse, ja viittoili meitä seuraamaan. Kuljettiin hetken aikaa kiviseinien välissä kiemurtelevalla tiellä, kunnes setä löysi tädin, jonka jälkeen seurattiin tätiä. Täti vei meidät monen monituisen mutkan taakse pienelle talolle, josta näytti meille kaksi huonetta. Neljä sänkyä, riittivät meille mainiosti kun pojat vähän tiivistivät keskenään. Ja hinta oli euron per naamari yöltä.
Paikka näytti jonkun kodilta, samassa rakennuksessa oli keittiö ja joku muukin huone, sekä ruokailutilan ja eteisen välimuoto. Kaikki talossa on lattioita myöten betonista tai tiilistä, kalusteet puisia ja hyvin yksinkertaisia. Kylä on todella pieni, korkeintaan pari sataa ihmistä jos sitäkään. Irlantilaiset sanoivat lukeneensa jostain, että paikka on tuhat vuotta vanha ja perus eläminen on säilynyt suht ennallaan. Siltä kyllä näyttääkin! Vessa on yhteinen huussi (tai no rako betonilattiassa harvan puuoven takana), vieressä on pieni navetta jossa öisin möhkii kaksi lehmää. Suihkussa käyminen tapahtuu niin, että pumpataan kaivosta vettä sankoon, jonka jälkeen sanko kiikutetaan suihkuhuoneeseen, jossa vois sitten peseytyä. Täällä on kyllä sähköt, mutta toistaiseksi en oo nähnyt sähköä käytettävän muuhun kuin valoihin. Ruoka valmistetaan joka paikassa tulella.
Myöhemmin iltapäivällä meitä tultiin nykimään hihasta. Mies paikallisbussin ikkunasta heilutteli paperilappusta, ja mentiin kummissamme katsomaan mistä on kyse. Lapussa oli viesti englanniksi: ”mikäli ette halua jäädä kaupunkiin yöksi, lähtekää viimeistään kello viiden bussilla. Se on viimeinen bussi tänään, muuten joudutte jäämään kylään yöksi. Terveisin Matt, korealainen opiskelija konka tapasitte aamulla bussissa.” Kiiteltiin bussikuskia ja meidät paikalle tuonutta kyläläistä, aivan käsittämätöntä moinen viestinkulku! Ja ystävällistä siltä opiskelijapojalta. Se oli siis selvästi kirjoittanut viestin bussissa mennessään takaisin päin, ja pyytänyt bussikuskia välitämään lapun meille.
Ollaan käyty viereisessä kylässä ja lähellä vuorilla. Koko paikka on aivan ihmeellinen, tuntuu kuin kaikki olisi jostain leffasta. Ihmiset tuijottavat, mutta vaikuttavat kovin ystävällisiltä. Lapset tuntuvat välillä jopa pelkäävän meitä, vaikkakin käyvät aina välillä kurkkimassa jostain nurkan takaa uteliaina.
Sanomattakin lienee selvää, että mistään netistä ei ole tietoakaan, joten kirjoittelen tätä nyt koneelle ihan vaan jottei asiat ja fiilikset pääsisi unohtumaan. Juuri nyt istun meidän asutuksen katolla. Katto on tasainen, ja vuokraemäntä kuivattaa täällä aurinkoisina päivinä teetä sun muuta. Täältä näkee kylän kattojen ylle ja niiden taakse vuorille. Öisin on kirkas tähtitaivas, enkä ihan heti keksi loistavampaa paikkaa, missä olisin vähään aikaan ollut.
Irlantilaiset lähtivät tänään jatkamaan matkaansa etelämmäksi, me Fredin kanssa lähdetään huomenna yhdeksi yöksi siihen kaupunkiin, josta jatketaan sitten bussilla Nanchangiin junaa varten. Tänään siis viimeinen ilta maalaismaisemassa. Yöllä on niin pimeää, ettei ilman valoa näe omaa kättänsäkään. Kaikki kadut ovat kapeita ja kivisten seinien reunustamia. En oo missään aikaisemmin kokenut tällaista fiilistä, ja oon aivan tajuttoman tyytyväinen siitä, että nähtiin jonkunmoinen vaiva päästä tänne.
------------
18.4.
Juna Hangzhouhun kesti vaan pari tuntia. Se oli semmoinen perus pikajunan tyyppinen väline, paitsi että täällä myydään myös seisomapaikkoja. Onneksi oltiin ostettu liput pari päivää aikaisemmin ja saatiin istumapaikat, muuten olis kyllä mennyt nuudelit nenään. Siinäkin oli kuitenkin tekemistä, kun piti rinkan kanssa ängetä ahdasta junan käytävää omalle paikalle. Kun saatiin ähellettyä itsemme istumaan, ei voinut muuta kuin ratketa nauramaan: kaiken sen tunkemisen ja täyden käytävän läpi haluttiin nyt sitten tuoda ruokakärry. Sen jälkeen tuli toinen, jonkinmoinen krääsäkärry. Kärryt puskettiin läpi ja seisomapaikkaihmiset koittivat tunkea itsensä parhaan tahtonsa mukaan johonkin, jotta kärryt pääsisivät ohi. Ihan uskomatonta, mutta niiiin kiinalaista. Siinä on taas länsimaalaisille miettimistä – kyllä se menee kun vaan tarpeeksi tungetaan!
On pitänyt miljoonasti mainita, että kiinalainen ruoka on ollut mulle hiukan pettymys. Ei mitenkään hurjasti, ikinä en oo mitään pahaa saanut ja kaikki on ollut ihan hyvää, mutta sellaista ruuan ihanuutta en oo päässyt kokemaan, mikä oli Thaimaassa jokapäiväinen juttu. Ensinnäkin, kasvisruoka tuntuu olevan melko tuntematon käsite. Kun en saa yhteisymmärrystä fraasikirjan kanssa tai osoittamalla muutamaa käännöstä eri kasvisruuista (joita ei siis yleensä ole), pyydän vaan ”mitä tahansa kasvisruokaa”. Sokkotilaaminen on sinänsä ihan jees, koska joskus tulee jotain yllättävää ja tosi hyvää, mutta usein tuollaisissa tapauksissa saa riisiä ja vihreää pannulla käännettyä salaattia. Kaikki on kuitenkin aina tuoretta ja hyvälaatuista, joten ikinä ei oo tarvinnut syömättä jättää. Kotioloissa en ikuna sanoisi itseäni kasvissyöjäksi, koska en oo niinkään minkään absoluuttisten lupausten kannalla ja voin halutessani syödä mitä tahansa, mutta täällä se on vaan helpompaa. En siis halua täällä syödä minkäänlaista lihaa, kotonakin syön sitä niin harvoin ja jos syön, niin haluan kyllä ihan tasan tarkkaan tietää mitä se on.
Hangzhoussa kolmannen riisi-salaattiruuan jälkeen olin ihan onnesta soikeana, kun löydettiin se katukeittiö, josta mainitsin viimeksi. Paistettuja nuudeleita ja kasviksia, ja niin tajuttoman hyvää! Siitä seuraavana iltana koitettiin etsiä samaa paikkaa uudestaan, mutta nuudelimies taitettavan pöytänsä kanssa taisi olla jossain muualla päivystämässä, joten piti löytää uusi paikka. Nälkä oli kauhea ja oltiin kaikki sitä mieltä, että ihan mikä vaan katukeittiö, joka tulee ensimmäisenä vastaan. Ja hyvä niin, löydettiin ihan parin korttelin päästä hostellilta taiwanilaisen miehen pitämä pikkuinen katuravintola, ja ruoka oli niin hyvää! Kauheasti kaikkea, ja samaan hintaan sai vielä lisääkin jos halusi.
Hangzhousta päätettiin lähteä Nanchangin kautta johonkin maaseudulle. Ostettiin liput sunnuntaina yöjunaan joka lähti tiistai-iltana (on muuten aivan hillittömän vaikeata koittaa laskea, että mitä tapahtui minäkin päivänä, mutta olisi hiukan tympeätä kirjoittaa että ”yhtenä päivänä ja sitten siitä parin päivän päästä”). Maanantaina lähdettiin Fredin kanssa poliisiasemalle selvittämään viisumien jatkoa, koska kyseinen paperi umpeutui meillä molemmilla viikkoa myöhemmin. Kun hain viisumia kysyn kahdesta eri paikasta, että miten viisumin jatko mahdollisesti onnistuu, ja aina vaan sanottiin, että ihan helposti, koska vaan millä tahansa poliisiasemalla. Poliisiasemalla kuitenkin neuvottiin toiselle poliisiasemalle. Tai itse asiassa ne kirjoitti meille jonkun lapun kiinaksi, jonka kanssa mentiin hostellille ja pyydettiin englantia puhuvaa omistajaa kääntämään.
Tiistaiaamuna siis check out ja toiselle poliisiasemalle. Siellä selvisi, että täytyy täyttää jonkinmoinen kaavake siitä, että majoitutaan jossain. Ei ihan täysin, tai siis puoliksikaan valjennut mikä ihmeen kaavake se oikeen on, mutta mentiin takaisin hostellille. Hakulapun lisäksi kaavake oli siis ainut puuttuva asia, joten alkoi mieli jo helpottaa sen kaiken ramppaamisen jälkeen. Respa tuntui tietävän mistä lapuista oli kyse, ja meille luvattiin leimalla varustettu todistus siitä, että ollaan kyseisessä hostellissa. Vieläkään en kyllä tajua sen todistuksen jujua, mutta olkoon.
Alkoi hiukan ahdistaa, kun joku sanoi, että viisumin jatkon odottelussa saattaa kestää parikin viikkoa. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä, kun muutenhan kuukauden viisumin kanssa haku pitäisi aloittaa melkein heti maahan tullessa. Noh, poliisiasemalla lyödään passit, paperit ja valokuvat pöytään. Onneksi varmastikin ainoa englantia puhuva virkailija koko Kiinassa sattui olemaan juuri tämä, sillä muuten ei oltaisi ikuna ymmärretty mitä vielä haluttiin. Meiltä haluttiin todistus, että omistetaan vähintään kuusi tuhatta dollaria. Kuusi tuhatta!! Onneksi tajuttiin sekunnissa esittää pariskuntaa (mitä ei muuten tosiaankaan olla, kaikille uteliaille tiedoksi), joten riitti kun todistettiin, että meillä on sen verran rahaa yhteensä. Euroissa neljä tuhatta. Piti siis todistaa, että meillä on rahaa olla Kiinassa kuukausi. Ihan tajutonta, neljällä tonnilla kaksi ihmistä hengailee täällä neljä kuukautta tai puoli vuotta! Ei muuta kuin nettiin, ja hillittömän rahojen siirtelyn jälkeen etsimään tulostinta ja saatiin molemmat tulostettua todistus tilillä olevista rahoista. Huh. Näiden tulosteiden jälkeen saatiin kuitenkin kunnialla jätettyä hakemukset ja virkailija nyökkäili hyväksyvästi. Voimalla lyöty punainen leima kertoi, että hakemus käsittelyssä. Oli kyllä mieluisa ääni kaiken sen säädön jälkeen!
Viisumien kunniaksi (tai no, saadaan ne takaisin vasta viikon päästä niiden jättämisestä, mutta näyttää valoisalta) päätettiin viettää leppoisa ilta hostellin puutarhassa. Junalle piti lähteä yhdeksän aikaan, ja ennen sitä käytiin syömässä vielä kerran sitä huippua ruokaa taiwanilaisen miehen keittiöstä.
Yöjuna, ja aamulla Nanchang. Ostettiin Fredin kanssa paluuliput Hangzhouhun seuraavan viikon maanantaiksi, eli perillä tiistaiaamuna hakemassa passeja ja viisumeita. Aamiaiseksi jotain kummaa kiinalaista, sitten bussiasemalle.
Puolentoistatunnin bussimatkan jälkeen tultiin pieneen maalaiskaupunkiin, josta piti ottaa paikallisbussi. Paikallisbussi oli romuinen, ruttuinen ja lähti kun matkustajia oli tarpeeksi. Mennä rymisteltiin pikkuista tietä puolisen tuntia. Pohdiskeltiin, että mistä hitosta tiedetään missä jäädä pois, kunnes korealaiseksi opiskelijaksi esittäytyvä mies sanoi että seuraavalla pysäkillä. Mies kertoi myös jotain kylästä ja ympäristöstä, oli itse menossa sinne päiväksi retkelle kaverinsa kanssa, tutkailemaan maalaiseloa ilmeisimminkin. Jäätiin bussista ja ihan ensimmäisenä mentiin syömään, pieneen ravintolaan joka oli kylän keskellä, johon bussi meidät jätti.
Kahden tunnin säätämisen jälkeen ravintolassa oltiin valmiita vaan etsimään jonkinmoinen majoitus ja jättämään rinkat selästä. Kyseltiin elekielellä majapaikkaa, ja meille koitettiin tarjota jotain kai hotellin tyyppistä ratkaisua. Ei menty kuitenkaan edes katsomaan, koska se oli ihan hillittömän kallis. Istuskeltiin hetken aikaa ulkona, kunnes mentiin toisaalle kysymään sellaiselta vanhalta sedältä samaa asiaa. Setä hoksasi heti mistä oli kyse, ja viittoili meitä seuraamaan. Kuljettiin hetken aikaa kiviseinien välissä kiemurtelevalla tiellä, kunnes setä löysi tädin, jonka jälkeen seurattiin tätiä. Täti vei meidät monen monituisen mutkan taakse pienelle talolle, josta näytti meille kaksi huonetta. Neljä sänkyä, riittivät meille mainiosti kun pojat vähän tiivistivät keskenään. Ja hinta oli euron per naamari yöltä.
Paikka näytti jonkun kodilta, samassa rakennuksessa oli keittiö ja joku muukin huone, sekä ruokailutilan ja eteisen välimuoto. Kaikki talossa on lattioita myöten betonista tai tiilistä, kalusteet puisia ja hyvin yksinkertaisia. Kylä on todella pieni, korkeintaan pari sataa ihmistä jos sitäkään. Irlantilaiset sanoivat lukeneensa jostain, että paikka on tuhat vuotta vanha ja perus eläminen on säilynyt suht ennallaan. Siltä kyllä näyttääkin! Vessa on yhteinen huussi (tai no rako betonilattiassa harvan puuoven takana), vieressä on pieni navetta jossa öisin möhkii kaksi lehmää. Suihkussa käyminen tapahtuu niin, että pumpataan kaivosta vettä sankoon, jonka jälkeen sanko kiikutetaan suihkuhuoneeseen, jossa vois sitten peseytyä. Täällä on kyllä sähköt, mutta toistaiseksi en oo nähnyt sähköä käytettävän muuhun kuin valoihin. Ruoka valmistetaan joka paikassa tulella.
Myöhemmin iltapäivällä meitä tultiin nykimään hihasta. Mies paikallisbussin ikkunasta heilutteli paperilappusta, ja mentiin kummissamme katsomaan mistä on kyse. Lapussa oli viesti englanniksi: ”mikäli ette halua jäädä kaupunkiin yöksi, lähtekää viimeistään kello viiden bussilla. Se on viimeinen bussi tänään, muuten joudutte jäämään kylään yöksi. Terveisin Matt, korealainen opiskelija konka tapasitte aamulla bussissa.” Kiiteltiin bussikuskia ja meidät paikalle tuonutta kyläläistä, aivan käsittämätöntä moinen viestinkulku! Ja ystävällistä siltä opiskelijapojalta. Se oli siis selvästi kirjoittanut viestin bussissa mennessään takaisin päin, ja pyytänyt bussikuskia välitämään lapun meille.
Ollaan käyty viereisessä kylässä ja lähellä vuorilla. Koko paikka on aivan ihmeellinen, tuntuu kuin kaikki olisi jostain leffasta. Ihmiset tuijottavat, mutta vaikuttavat kovin ystävällisiltä. Lapset tuntuvat välillä jopa pelkäävän meitä, vaikkakin käyvät aina välillä kurkkimassa jostain nurkan takaa uteliaina.
Sanomattakin lienee selvää, että mistään netistä ei ole tietoakaan, joten kirjoittelen tätä nyt koneelle ihan vaan jottei asiat ja fiilikset pääsisi unohtumaan. Juuri nyt istun meidän asutuksen katolla. Katto on tasainen, ja vuokraemäntä kuivattaa täällä aurinkoisina päivinä teetä sun muuta. Täältä näkee kylän kattojen ylle ja niiden taakse vuorille. Öisin on kirkas tähtitaivas, enkä ihan heti keksi loistavampaa paikkaa, missä olisin vähään aikaan ollut.
Irlantilaiset lähtivät tänään jatkamaan matkaansa etelämmäksi, me Fredin kanssa lähdetään huomenna yhdeksi yöksi siihen kaupunkiin, josta jatketaan sitten bussilla Nanchangiin junaa varten. Tänään siis viimeinen ilta maalaismaisemassa. Yöllä on niin pimeää, ettei ilman valoa näe omaa kättänsäkään. Kaikki kadut ovat kapeita ja kivisten seinien reunustamia. En oo missään aikaisemmin kokenut tällaista fiilistä, ja oon aivan tajuttoman tyytyväinen siitä, että nähtiin jonkunmoinen vaiva päästä tänne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)